Plussia ja miinuksia

Ja taas listaformaatti, se vaan on niin kiva formaatti.

Viime päivien ankeuksia.

1. Käsittämätön kiire ja ylipitkiksi venyneet työpäivät. Illalla kun viimein pääsee kotiin, juoksee pää edellä makuuhuoneen ovesta sisään ja heittäytyy turvalleen sängylle nukahtaen välittömästi. Torstaiaamuna kello soi jo 5:20, kun piti ehtiä Kouvolaan lähtevään junaan. Haluaisin vähän lomaa.

2. Polkupyörän takarengas, jonka sisäkumi on puhki, ja ulkorengas on ihan murtunut ja hapertunut. Pitäisi tehdä asialle jotain. Haluaisin oikeastaan uuden polkupyörän, sellaisen mummokonkelin.

3. Hirveä dagen efter eilen viikonlopun Tampereen ilkamointien jäljiltä. Ja minkä takia aina silloin kun on jonkun luona kylässä, olon pitää olla kaikkein kaamein? Junamatka kotiin täpötäydessä paikallisjunassa ei myöskään ollut kohentava elämys, rautatieasemalta ostettu kupillinen kahvia sen sijaan oli.

4. Mulla on jatkuvasti nuha. Se ei oo possunuha, mutta se siltikään eeeiiii meeee pooooiiiis.....

5. Heräsin tänä aamuna uneen, jossa kiistelin jonkun hassusti pukeutuneen keski-ikäisen miehen kanssa siitä, mitkä saksan kielen substantiivit ovat das-sukuisia. Ankeaa herätä saksan kielen kielioppiin. Onneksi se oli vain unta.

Viime päivien iloja.

1. Kuulin ystävältäni, että pääsemme sittenkin Placebon keikalle muutaman viikon päästä! Jee! Saatiin tutulta liput hankittua, lippupalvelu oli silloin niin tukossa, ettei ostopäivänä läpi päästy. Oikein hyvin päättyi tämä kuitenkin.

2. Perjantaina töissä askarreltiin koruja, ja tein niin makeen kaulakorun itselleni. Lisäksi lauantaina Tampereella ostin pikkuputiikista supertyylikkäät mittakeppikorvikset. Hih! Semmosiakin vois ihan hyvin ite askarrella...

3. Kuoliaaksi naurattavat literal-musavideot youtubesta. Esimerkkinä Bonnie Tylerin Total eclipse of the heart Väsyneenä erityisen hauskaa.

4. Teatteriharkat. Tänä vuonna meillä on niin paljon parempi käsikirjoitus kuin viime vuonna, ja mä oon ihan eri tavalla innostunut koko prokkiksesta. Jopa eilisillan matalavireinen olotila kohentui kivasti lavalla hyppiessä.

5. Tänään ei tarvinnut herätä aikaisin, ah. Vaikka koko ilta meneekin töissä, ei se mitään. Vaa'assa painaa just nyt enemmän pitkät aamu-unet.

Dialogeja ja monologeja joukkoliikenteessä

Joskus julkisissa kulkuneuvoissa matkustaminen on kuin elokuvassa tai näytelmässä olisi. Siltä musta on ainakin tänä syksynä tuntunut.

Odotin Hämeenlinnan rautatieasemalla junaa (määränpäänäni Jämsä). Seisoskelin laiturilla odottelemassa, kun huomasin noin itseni ikäisen takkutukkaisen nuorukaisen hiiviskelevän ympäriinsä. Hän kulki edestakaisin, kunnes lopulta pysähtyi ihan viereeni, katsoi huolestuneena suoraa silmiini, ja sanoi "Anteeksi, mutta sulla on reikä selässä". Käännyin katsomaan, ja tosiaan, mun päällä olleessa punaisessa neuletakissa oli pieni reikä, jota olin huonolla menestyksellä vähän paikkaillut. Vastasin tyypille: "Mä olen kyllä yrittänyt korjata sitä." "Ei se mitään, se on elämää," tyyppi vastasi, ja poistui laiturilta nousematta junaan.

~~*~~

Istuin paikallisbussissa matkalla Hämeenlinnasta Parolaan. Vastapäätäni istahti parikymppinen vähän erikoinen tyttö, joka alkoi hirveästi jutella kaikenlaista ja teki erilaisia huomioita vaatetuksestani ja ulkonäöstäni. "Onko kukaan ikinä ehdottanut sulle oikomishoitoa?" hän kysyi, "sun alarivi näyttää aivan karseelta." "Mulla on kyllä ollu raudat yläasteella, mutta viisaudenhampaat työnsi mun hammasrivin taas vinoon," vastasin lannistuneena.

~~*~~

Istuin eilen ystävieni kanssa junassa, ja kerroin tarinaa epäonnisesta treffeillepyytäjästä. Yhtäkkiä mua penkkirivin päässä vastapäätä istunut vanhempi setä nousi seisomaan ja huudahti: "Jenni! Älä luovuta!" Hän alkoi lausua runoa (jota ikävä kyllä en tähän osaa toistaa, siinä oli useita säkeistöjä) ja vielä myöhemmin junasta lähtiessään kuuluvalla äänellä loihe lausumaan "Jenni! Älä lannistu!"

~~*~~

Erilaisia elämänohjeita siis on saatavilla kanssaeläjiltä, kunhan vaan on kuulolla...että vähänkö yksityisautoilu on tylsää.

Kodinhengetär pohdiskelee

Mun suhtautumiseni siivoamiseen on äidiltä perittyä. Välillä paikat repsottaa, ja potkin eteisessä vastaan tulevia sanomalehtiä sivuun ohi kävellessäni ja keittiössä likaiset lautaset ja kipot juttelevat iloisesti. Toisinaan saan vastapainoksi hullun kiilto silmissä -tyyppisiä kohtauksia, jolloin puunaan keittiön tiskipöydän ja seinän välisiä tiivisteitä (en aktiivikäytössä olevalla) hammasharjalla. Keskivertoista siivoanpa kerran viikossa -mentaliteettia en omista.

Työkaveri tarjosi tiskikonettaan mulle sopuhintaan, kun ovat miehensä kanssa muuttamassa ja kone jää turhaksi. Rupesin miettimään, että muuttaisiko se elämäni helpommaksi? Toisaalta yksineläjänä päivittäinen astioiden määrä ei ole suunnaton, mutta kerran viikossa tiskaavalle se vuori silti ehtii kasaantua.

Toisaalta. Mä saan jotain outoja kiksejä käsin tiskaamisesta. Mä tiskaan aina pitkään ja hartaasti, annan ajatusten harhailla. Tiskaamishetket on mun meditaatiotani. Jotkut aina naureskelee tälle asialle, mutta mä saavutan tiskaamisesta vähän samanlaisen flow-tunnelman, kuin joku muu vaikka piirtämisestä. (Myös askartelu ajaa mut flow'n tilaan, tänne vaan sakset, liimaa ja paperia, niin huomaan tuntien kuluneen...)

Ongelma on vaan siinä vanhassa kunnon ryhtymisessä. Kyllähän mikä vaan siivous sujuu, eikä ole edes aikaa vievää, kun sen sitten viimein aloittaa. Esimerkiksi kuinka kauan oikeesti aikaa kuluu vaikkapa kylppärin viemärin puhdistamiseen verrattuna siihen viikkojen määrään, kun tuota vastenmielistä asiaa suunnittelee ja aikoo?

Mä en ole ikinä viihtynyt sellaisissa kodeissa, joissa on liian siistiä ja tip top. Niissä paikoissa iskee aina paniikki, että kohta kaadan punaviiniä/mustikkakeittoa/mitä vaan tahraavaa valkoiselle sohvalle/matolle/parketille, rikon kallisarvoisen antiikkipatsaan ja naarmutan jalopuista pöytää. Mun jokaiset kotini ainakin on aina olleet vähän puolihuolimattomia, ja juuri siksi kotoisia.


PS: Tänään tein Parolan yllättävän hyvältä kirppikseltä vuoden parhaan löydön! Ihana peltinen ensiapulaatikko. Mä olen jo kauan metsästänyt tuollaista, nyt kyllä lykästi ihan aidosti. Seuraavaksi teenkin varmaan retken apteekkiin täydentämään mun laatikkoni sisältöä. Muutama laastari, kuumemittari ja yskänlääkemitta ei vielä auta ihan joka pulmaan. Mutta onpahan puitteet kunnossa...

Pukeutua voi monella tavalla

Mennyttä viikkoa ovat määrittäneet muun muassa seuraavat tekijät.

1. Hassu pukeutuminen. Järjestimme ystävieni kanssa viime lauantaina Candle light suffer -nimisen Tärkeän Tapahtuman Paremmalle Väelle. Innoittajana illanvietolle oli Keeping up Appearances, eli Pokka pitää -sarja. Kukkahattutäteilyä ja hirveitä olkatoppauksia järkyttäviin kuoseihin verhottuna. Rumaa ja niin hauskaa! Aterimet olivat hopeaa, ruokalajit hienostuneita, ja tunnelma tarkoituksellisen väkinäistä. (Tosin, jos erityisesti pyrkii väkinäiseen tunnelmaan, siihen ei ikinä pääse. Sen sijaan esimerkiksi sukujuhlissa siihen pääsee ihan yrittämättäkin.) Ulkoasujemme tenho ja hämmentävyys pääsi oikeuksiinsa siinä vaiheessa, kun siirryimme Hämeenlinnan yöhön. Ihmiset joko naureskelivat hyväksyvästi, tai katsoivat lävitsemme. Eivät siis pystyneet käsittelemään näkemäänsä. Lisää tällaisia iltoja!

2. Virkamiespukeutuminen. Eilinen työpäivä oli 13 tuntia pitkä, ja piti sisällään useita kokouksia huipentuen lautakuntaan. Asiat sinänsä jännittävät aina, mutta myös se, miten tärkeissä kokouksissa ollaan ja käyttäydytään virallisesti. Huomaan aina edeltävänä iltana jälleen kerran ihmetteleväni, miksi en omista edustusvaatteita. Löydän jotakin sinne päin päälleni, mutta ajatuskin kauluspaidasta saa aikaan henkisen ihottuman. Toki nuorisotyöntekijän ei oletetakaan pukeutuvat jakkupukuun tai mustavalkoliituraitaan, mutta joskus pitää vähän silti panostaa, ainakin muutamia kertoja vuodessa. Vaateostoksille mennessä sieltä kaupasta vaan aina tarttuu mukaan jokin kiva kuvallinen t-paita ja tai jotakin muuta hilpeää. Pari kertaa olen ottanut mukaan virallisuusosotoksille ystäväni, joka hallitsee virkapukeutumisen, mutta ei se konsultointi ole tainnut ihan mennä perille.

Loppupäätelmä: Jos mun päällä on kauluspaita, näytän tädiltä. Toki se ei ole niin paha asia, kuin lauantainen olkatoppaushirvitys. Että kai tuo on se pienempi paha, silloin tällöin käytettäväksi. Sen sijaan eilen posti toi megamakean kekkosen kuvalla varustetun paidan mentalwearin nettikaupasta. Se on enemmän mun juttu se. Ehkä seuraavaan lautakuntaa, yhdistettynä kauluspaitaan?