Pipoakin pitää jo käyttää

Huomenna alkaa lokakuu, eli siis käytännössähän tää vuosi alkaa olla jo lopun edessä. Huh! Huolestuttavaa on se, että puheet ja teot alkaa jo pikku hiljaa pyöriä joulun ympärillä. Oireita tästä:

1. Erinäisten työyhteisöjen pikkujoulujen suunnittelut. Kalenteriin on lyöty lukkoon jo kolme työhön liittyvää tonttukinkeriä, saati sitten päälle kaikki kaveripiirien juhlaamiset.

2. Joululaulun spontaani soiminen päässä (Tääääähden tääähdistä kiiirrrkkkaimmaaaaan...). Tapahtui eilen, ja ajoi mut hulluuden partaalle.

3. Näin todella ruman lumiukkokoristeisen puutarhalyhdyn Tarjoustalossa. Siinä oli glitteriä. Ostin kyllä lyhdyn, mutta sellaisen syksyisän, en jouluisaa. Siinä on vissi ero.

4. Joululahjojahan olen ostellut jo pitkin syksyä, ekat ehkäpä elokuun puolella. Ihailtavaa ennakointia, mutta myös ahdistavaa ennenaikaista hypetystä. Oma vika metsäsika.

---

Ahdistavien joulun merkkien ohella olen nähnyt myös ihania syksyn merkkejä. Syksyhän kuitenkin on yksi lempparivuodenajoistani. Syystä että:

1. Mä voin käyttää taas pipoja! Tai voishan niitä kesälläkin käyttää, mutta ei se silloin oikein ole mun juttu. Pipot on kivoja ja söpöjä, jolloin minäkin olen pipopäisenä kiva ja söpö. Loogista.

2. Ruska. Eilen kävelin ehkä +1 asteisessa illassa linnalta kohti keskustaa Vanajanrantaa pitkin, ja se näky vaan oli jotakin niin kaunista. Miksei puiden lehdet voi aina olla sen värisiä?

3. Villatakit ynnä muut villaiset loimet, joihin voi kietoutua. Viihdyn. Sitäpaitsi sanotaan, että villatakki, jonka sisään voi käpertyä, antaa myös psykologista turvaa.

4. Kynttilät ja pimeily iltaisin. Mulla tuskin koskaan on kattolampussa illalla valo päällä, huone on sen sijaan muutettu kynttilämereksi. Jos viitsin, laitan myös takkaan tulen....ah! (luonnonvaloa tosin hieman rikkoo läppäristäni jatkuvasti kajastava sinertävä valo.)

5. Reipas keli. Syksyllä ulkona ollessaan kokee itsensä aina jotenkin reippaammaksi kuin kesän lämmössä. Kun on ihana kuulas syyssää, haluaa reippailla. Ja jos sataa, kuten syksyisin on usein tapana....no, sitten haluaa liikkua reippaasti suojaan sateelta.


Jenni tykkää syksystä.

Ahdistava askelmittari

Työkaveri keksi ilmoittaa meidän työyhteisön mukaan mihin lie liikunnalliseen askelmittarikisaan. Se tarkoittaa sitä, että mun pitää kuukauden ajan koko hereilläoloaikani (unissakävelyjen ja yöjuoksujen varalta kai se vois olla yölläkin) kantaa mukanani askelmittaria. Se mittaa mun päivän aikana ottamat askeleeni, jotka illalla tunnollisesti raportoin tilastokorttiin.

Suositusten mukaan ihmisen pitäisi ottaa 10 000 askelta päivässä. Mun askeleen pituus on 77 cm, joten matkana tuo määrä tekisi 7,7 kilometriä. Anteeksi vaan. Mun päivään ei tasan tarkkaan mahdu noin montaa askelta. Tähän mennessä surkein tulos oli alle 2 000 askelta päivässä, ja paraskin ylsi vain hieman yli 8 000. Ja sinä päivänä mä sentään olin tunnin mittaisessa jumpassa hyppimässä ja pomppimassa.

No, nyt mä oon jälleen kerran flunssassa ja voin sen varjolla olla vaatimatta itseltäni liian suuria askelmääriä. Ahdistavia tämmöiset urheilukilpailut. Mur! Kulttuuri on aina pelastanut mut liialta liikunnalta. Hmph.

:P

No okei, lupaan kävellä ens viikolla töihin, ees yhtenä päivänä...

Postikortteja!

Eilen järjestettiin Hämeenlinnassa Verkatehtaalla postikorttitapahtuma, johon ystäväni kanssa tein löytöretken. Siellä oli toki omat pöytänsä hard core keräilijöille, mutta myös tällaiset tavalliset korteista ja kuvista pitävätkin kansalaiset löysivät sieltä mukavasti kortteja mukaansa.

Lähtökohtana oli se, ettei ainakaan mulla ikinä ole tarpeeksi hyviä postikortteja silloin, kun niitä yhtäkkiä tarvittaisiin. Laatikon pohjalta löytyvät vain ne rumat ilmaisjoulukortit, joista pitäisi maksaa kannatusmaksu mukana tulleen pankkisiirron avulla. Jemmassa saattaa olla myös satunnaisia messuilta ja tapahtumista mukaan sattuneita ilmaispostikortteja, jotka yleensä mainostavat jotakin. (Mulla esimerkiksi on ollut jo vuosikausia puolisen tusinaa Turun Yliopiston mainoskorttia, enkä ikinä ole oikein keksinyt niille funktiota. Omistan myös irlantilaisia valistuspostikortteja liittyen masennukseen, tupakoinnin lopettamiseen ja syfilikseen...)

Itse ikävä kyllä kortteja tulee lähetettyä liian harvoin. Viime aikoina olen kortteja lähettänyt lähinnä reissun päältä. Ja sitten niihinkään ei ikinä keksi mitään uutta, aina samat tekstit: "Kivaa on ollut, ja säät ovat suosineet. Huomenna tehdään retki paikkaan x. Nähdään pian!". Joku tuttu joskus sanoi ratkaisseensa turistipostikorttiongelman kirjoittamalla joka kerta tekstiosaan ainoastaan "Terveisiä täältä!". Se riittää.

Mun mielestä olisikin ihanaa, jos ihmiset lähettelisivät toisilleen postikortteja enemmän ja ihan muuten vain. Mulla on pari kaveria, jotka satunnaisesti lähettelevät kortteja ihan vaan kertoakseen kuulumisia. Sellainen kortti onkin paljon hauskempi ja odottamattomampi, kuin ihmisten velvollisuudesta lähettämä onnittelukortti merkkipäivän, ulkomaanreissun tai kirkkopyhän johdosta.

Ankein postikortteihin liittyvä muisto on jokusen vuoden takaa, kun olin Mikkelissä muuttanut kämppikseni kanssa silloiseen asuntooni. Joulu oli tulossa, ja juurikin sellaisen valkoreunaisen ilmaisjoulukortin oheen oli liitetty taloyhtiön järjestyssäännöt, josta kohta "hiljaisuus" oli erikseen ympyröity. Lähettäjänä vuokraisäntä. Kiitos huomaavaisuudesta, ja hyvää joulua teillekin!


Tässä joitakin eilisen aarteita, katsotaan kenen postiluukusta mikäkin kolahtaa...

Päivärytmi, mikä se on?

Kulunut viikko on antanut taas aika hyvä osviittaa siitä, kuinka rikkonainen tämänkin syksyn päivärytmistä tulee. Kun melkein joka päivä on töissä iltavuorossa, tuntuu, että päivät vaan katoavat jonnekin nukkumisen ja töissä käymisen väliin.

Esimerkkinä keskiviikko. Tiistaina olin ollut ensin kahdeksan tunnin päivän toimistolla, ja päälle tupsahti vielä neljän tunnin mittainen numeroiden ja toimintasuunnitelmien pyörittelykokous. Nukkumaan menin siinä yhdentoista aikaan. Keskiviikkona (jolloin työvuoroni alkoi neljältä), heräilin hämmentyneenä kellonajasta. Kännykän näytösssä luki 13:45. Että se siitä vapaasta aamupäivästä! No, kiva tietysti jos joskus oikein nukuttaa...huh. Haastetta tuo myöskin se, että iltavuoro voi toki myös jatkua aamuvuorolla, jolloin seuraavan päivän vapaana iltana on niin väsynyt, ettei kuitenkaan ole kovin toimintakykyinen. Jee.

Iltavuoroja paljon tekevälle tärkeä opeteltava asia onkin se, että pääsee aamuisin kohtuulliseen aikaan sängystä ylös, vaikka työt kutsuisivat vasta illemmalla. Mä ainankin, edellyttäen että olen päässyt ylös sängystä, olen tehokkaimmillani aamupäivällä. Siispä juuri silloin saa kätevästi hoidettua kaikenmaailman siivoilut, kauppareissut, ehkä tehtyä jotain muutakin omaa kivaa.

Vapaissa aamuissa ehkä parasta kuitenkin on se laiskanpulskeus, kun vaivautuu sen verran heittämään vaatteita niskaan, että hakee postilaatikolta lehden ja istuu tunnin hörppimässä aamukahvia ja lukemassa lehden lähes (ei sentään urheilu- ja taloussivuja) kannesta kanteen. Ei kahdeksan aamuun menevällä ole aikaa tuollaiseen. Ja mikään muu vuorokauden aika, kuin aamu ei oikein istu yhtä hyvin lehden lukemiseen.

Tänään menen taas neljään töihin. Olen jo nautiskellut aamun lukuhetkestäni, kohta voisin tiskata ja käväistä ruokakaupassa (jottei huomisaamun kahvista tule katastrofi, kun huomaan maidon loppuneen). Ja tässä ehdin myös ihan hyvin tännekin tarinoida.



"Kaiken onnen perustana on kiireettä syöty aamiainen."
- John Gunther



PS. Sunnuntai-iltojeni teatteriharrastus alkaa taas tulevana viikonloppuna. Jee!