Seuraavia asioita olen miettinyt viime päivinä:
1. Miksi kaksisuuntaisen vetoketjun käyttäminen on mulle hankalaa? (Ostin uuden hienon kevättakin, mutta sen pukeminen näyttää olevan haasteellista. Luulin jo takin olevan rikki, mutta olinkin vain hölmö.)
2. Miksi junassa kahden pienen lapsen kanssa matkustava nuori äiti yritti saada lapsensa hiljaiseksi ehdottamalle alle kouluikäiselle tytölleen, että äiti ostaa tytölle ihkaoman lottorivin? (Eihän se tyttö edes tiennyt mikä on lotto.)
3. Miksi ns. "roiskeläppäpizza" aiheutti mikroaaltouunissa muovisen suojakuvun reunan sulamisen? Olikohan se pizza jotenkin myrkyllistä, tapahtuukohan mun ruoansulatuselimistölle kanssa samalla tavalla? (Ja miksi se on saanut tuollaisen nimen alkunperinkään?)
4. Miksi mun hyvää ehdotusta tekonurmijalkapallokentän hyödyntämisestä suurena rairuohoinstallaationa ei otettu todesta? (Näin jo sieluni silmin, kuinka isoihin pörröisiin ja keltaisiin tipuasuihin sonnustautuneet ihmiset käyskentelisivät viheriöllä palmusunnuntaina.) Terveisin 100 metrin päässä kyseisestä kentästä asuva.
5. Miksi yökerhojen bilebändien jäsenet ovat aina tietyn näköisiä? Vähän pullukoita, siili- tai lippatukkaisia noin kolmekymppisiä miehiä? (Eilen olin moista jälleen todistamassa Tampereella. Muistin taas, miksen tykkää käydä yökerhoissa.)
6. Miksi musta tuntuu, että oon taas tulossa flunssaan? (Ja miksi aina sanotaan, että "sitä on taas liikkeellä." Milloin ei olisi?)
7. Miksi mulla ei voi olla yhtä kauniit silmät kuin Audrey Tautou'lla? (Katsoin juuri Ensemble, c'est tout -leffan. Oli tosi hyvä, kuten kirjakin!)
8. Miksi polkupyörään ilman pumppaaminen on muka iso urakka? (Tiet olisivat jo kuivia pyöräkautta varten, mutta tyhjä eturengas on viholliseni.)
9. Miksi PMMP:n uusi levy Veden varassa ei ole vielä oikein vakuuttanut mua? (Toivottavasti livenä nähtynä taas parantavat asemiaan.)
10. Miksi teen ihan liikaa Facebookissa erilaisia persoonallisuustestejä? (Viime päivinä olen erilaisten tieteellisten testien mukaan saanut tietää olevani kuin Mahoney Poliisiopistosta, huumorintajuni on laatua vahingoniloinen ja luonteeni on kuin peili.) Toivottavasti ainakin se testitulos pitää paikkaansa, jonka mukaan kymmenen vuoden päästä elän unelmaani. Ihan varmasti.
29. maaliskuuta 2009
26. maaliskuuta 2009
Hyvää ja pahaa kiirettä
Kun vajaa vuosi sitten muutin takaisin kotikonnuille Hattula-cityyn, suurin pelkoni oli se, että mulla ei tule olemaan töiden ulkopuolella mitään muuta elämää. Liian helpostihan siinä voi käydä juuri niin. Työajat on mitä mielikuvituksellisempia, viikosta ei löydy kahta samanlaista työpäivää, eivätkä vapaaillat ole välttämättä tietyillä säännöllisillä paikoillansa.
Vaikka aikataulut tuottavatkin haastetta vähintäänkin riittävästi, tein päätöksen, että ihan oman mielenterveyden kannalta harrastukset on eri tärkeä asia viikkojeni sisällössä. Siispä ryhdyin syksyllä päämäärätietoisesti rakentamaan itselleni viikko-ohjelmaa.
Mitäs ruokaympyrän mukaisesti koottu harrastuspaletti sitten pitäisi sisällään? Jotain liikunnallista ja terveyttä ylläpitävää. Jotain luovaa ja taiteellista. Jotain sosiaalista. Eiks niin?
Helpointa oli lähteä etsimään liikuntaharrastuksia. Niissä ongelmana vaan on se, että jos keksin pienenkin tekosyyn olla menemättä, mähän jään kotiin mesettämään kavereiden kanssa ja syömään cheddarjuustoriisikakkuja. Yksinliikkujaksi musta ei ole, satunnaisia sunnuntaikävelyitä lukuunottamatta. Onneksi olen saanut profiloitua ittelleni tietyn kaverin eri liikuntamuotoihin. On uimakamu, lenkkikamu ja jumppakamu. Se, että saman viikon aikana harrastaisin noita kaikkia kolmea, on kyllä äärimmäisen harvinaista ja epärealistista. Ja mulla on aivan liian hyvä ruokahalu liikuntamäärääni nähden...
Syksyllä otin asiakseni myös alkaa harrastaa taas teatteria yli vuoden tauon jälkeen. Tungin itseni mukaan paikalliseen harrastajateatteriin. Esitystä pukkaa kuukauden päästä, eli tohina on päällä juuri nyt. Poppoo on ihan mukava, mutta käsikirjoitus melkoisen ontuva, ja ohjaajan metodit lievästi sanottuna aika yksipuolisia. Mutta paremman puutteessa oikein hyvä tämäkin. Se, jota teatterikärpänen joskus on purrut, ei kyllä parane itsekseen entiselleen.
Edellä mainittujen aktiviteettien heikkous on se, että ne kaikki aika lailla tapahtuvat tässä ihan kilometrin säteellä kodista.Oli pakko keksiä jotain Hämeenlinnassa sijaitsevaa. Mikään ei tee ihmiselle niin hyvää, kuin uudet piirit, joiden kanssa ei arkena ole missään tekemisissä. Jo monena vuonna oltuani viettämässä kesäistä päivää maan parhailla ilmaisfestivaaleilla, olin miettinyt kuinka vinhaa olisi olla mukana järkkäämässä kyseistä tapahtumaa. No, sopivien sattumusten kautta joulun alla saimme kaverini kanssa puhuttua itsemme mukaan Ämyrockin talkooryhmään. Muutamassa kuukaudessa se onkin noussu ihan mun lemppariajanvietteeksi.
Ihmiset joskus kysyy, miten mä ehdin tätä kaikkea. Taikasana on kalenteri. Kauhee ajatella, mutta mua ei olis olemassa ilman mun tarroilla päällystettyä kirjaani. Kuulostaa aika oravanpyörässä juoksemiselta, mutta toisaalta sellainen kiire, mikä on vapaaehtoista, on nautinnollista ja jopa rentouttavaa kiirettä.
Silti tällä hetkellä unelmoin päivästä, jolloin mulla ei olis mitään tekemistä. Voisin tuijottaa vaikka oven kahvaa koko päivän. Toisaalta joutilas ei osaa nauttia jouten olosta, ei ainakaan kauaa. Sen opetti mulle viime kevät Kreikassa...rajansa kaikella.
Mistäköhän mä löytäisin sen keskitien?
Vaikka aikataulut tuottavatkin haastetta vähintäänkin riittävästi, tein päätöksen, että ihan oman mielenterveyden kannalta harrastukset on eri tärkeä asia viikkojeni sisällössä. Siispä ryhdyin syksyllä päämäärätietoisesti rakentamaan itselleni viikko-ohjelmaa.
Mitäs ruokaympyrän mukaisesti koottu harrastuspaletti sitten pitäisi sisällään? Jotain liikunnallista ja terveyttä ylläpitävää. Jotain luovaa ja taiteellista. Jotain sosiaalista. Eiks niin?
Helpointa oli lähteä etsimään liikuntaharrastuksia. Niissä ongelmana vaan on se, että jos keksin pienenkin tekosyyn olla menemättä, mähän jään kotiin mesettämään kavereiden kanssa ja syömään cheddarjuustoriisikakkuja. Yksinliikkujaksi musta ei ole, satunnaisia sunnuntaikävelyitä lukuunottamatta. Onneksi olen saanut profiloitua ittelleni tietyn kaverin eri liikuntamuotoihin. On uimakamu, lenkkikamu ja jumppakamu. Se, että saman viikon aikana harrastaisin noita kaikkia kolmea, on kyllä äärimmäisen harvinaista ja epärealistista. Ja mulla on aivan liian hyvä ruokahalu liikuntamäärääni nähden...
Syksyllä otin asiakseni myös alkaa harrastaa taas teatteria yli vuoden tauon jälkeen. Tungin itseni mukaan paikalliseen harrastajateatteriin. Esitystä pukkaa kuukauden päästä, eli tohina on päällä juuri nyt. Poppoo on ihan mukava, mutta käsikirjoitus melkoisen ontuva, ja ohjaajan metodit lievästi sanottuna aika yksipuolisia. Mutta paremman puutteessa oikein hyvä tämäkin. Se, jota teatterikärpänen joskus on purrut, ei kyllä parane itsekseen entiselleen.
Edellä mainittujen aktiviteettien heikkous on se, että ne kaikki aika lailla tapahtuvat tässä ihan kilometrin säteellä kodista.Oli pakko keksiä jotain Hämeenlinnassa sijaitsevaa. Mikään ei tee ihmiselle niin hyvää, kuin uudet piirit, joiden kanssa ei arkena ole missään tekemisissä. Jo monena vuonna oltuani viettämässä kesäistä päivää maan parhailla ilmaisfestivaaleilla, olin miettinyt kuinka vinhaa olisi olla mukana järkkäämässä kyseistä tapahtumaa. No, sopivien sattumusten kautta joulun alla saimme kaverini kanssa puhuttua itsemme mukaan Ämyrockin talkooryhmään. Muutamassa kuukaudessa se onkin noussu ihan mun lemppariajanvietteeksi.
Ihmiset joskus kysyy, miten mä ehdin tätä kaikkea. Taikasana on kalenteri. Kauhee ajatella, mutta mua ei olis olemassa ilman mun tarroilla päällystettyä kirjaani. Kuulostaa aika oravanpyörässä juoksemiselta, mutta toisaalta sellainen kiire, mikä on vapaaehtoista, on nautinnollista ja jopa rentouttavaa kiirettä.
Silti tällä hetkellä unelmoin päivästä, jolloin mulla ei olis mitään tekemistä. Voisin tuijottaa vaikka oven kahvaa koko päivän. Toisaalta joutilas ei osaa nauttia jouten olosta, ei ainakaan kauaa. Sen opetti mulle viime kevät Kreikassa...rajansa kaikella.
Mistäköhän mä löytäisin sen keskitien?
22. maaliskuuta 2009
Puurot ja vellit sekaisin
Seuraavaksi lyhyt essee aiheesta "Miksi puuron syöminen on niin hieno osa elämää".
Puuron syöminen, ja ennen kaikkea valmistaminen on nopeaa ja halpaa. Varsinkin opiskeluaikana, kun rahat riittivät hyvin tarkkaan laskemalla ja vain juuri ja juuri (huomioon ottaen sen pakollisen "opiskelijaelämän viettämisen") todella halpaan ruokaan, puuro oli pop. Sitä söi joka aamu aamiaiseksi, ja välilllä vielä illallakin nälkäänsä. Hinta-laatusuhde on todellakin kohdallaan.
Nykyään puurossa hinnan sijasta korostuu sen vaivattomuus. Aika usein illalla olen laiska valmistamaan sen kummempaa ruokaa, tai käymään kaupassa ennen kuin ruokakaapit ovat aivan tyhjät. Kuulun silti vankasti siihen koulukuntaan, jonka mukaan lämpimiä ruokia tulee syödä päivässä ainakin kaksi kappaletta. Pelkkä leipä ei ole tämän laiskan kokin iltaruoka, puuro sen sijaan hyvinkin täyttää kriteerit. Myöskin jos on niin nälkäinen, ettei jaksa odottaa minkään yli viisi minuuttia kiehuvan/paistuvan valmistumista, puurossa on vastaus. Juuri tämän tien valitsin tänäänkin kiireisen päivän päätteeksi. Nykyään aamupuuro on vain kiireettömien viikonloppuaamujen luksusta. Nallepuuro + mansikat + Hämeen Sanomat = autuus.
Edellä mainittujen konkreettisten etujen lisäksi mulla on puuroon vahva tunneside. Kuinka monta kertaa kaveriporukalla jonkun kämpässä on siskonpedissä nukutun yön jälkeen keitetty yhdessä iso kattilallinen puuroa ja ryystetty kahvia pikkukrapuloissa? Tai festareilla valmistettu aamupuuroa trangialla, ja mietitty mistä saadaan suolaa puuroon, kun se kuitenkin näköjään unohtui kotiin. Kiertely muiden telttaryhmien luona tai grillikioskilla on tuottanut toivottavia tuloksia joka kerta.
Kaikkein parhaat puuroon liittyvät muistot tulevat tuntureilta ja metsien keskeltä. Kaikki eräleirit ja Lapin vaellukset, mitä ne olisivatkaan ilman joka-aamuisia puurohetkiä? Puolikohmeinen kömpiminen makuupussin uumenista, ja uninen räpeltäminen kattiloiden kanssa. Eväskuppi, jonka pohjalta mustikkakiisselin kera lusikoitu puuro maistuu taivaalliselta. Nokipannukahvia vielä kaveriksi, päivälle paras alku. Eikä edes haittaa, vaikka sataisi kaatamalla vettä. Vesi roiskii kupista puuroa suoraan nälkäisen ruokailijan rinnuksille, onneksi on sadetakki päällä.
Pienenä luin jostakin vanhan ajan aapisesta, että paistista tulee paksu niska ja puuron syömisestä pulloposket. Valitsen mielummin jälkimmäisen.
Puuron syöminen, ja ennen kaikkea valmistaminen on nopeaa ja halpaa. Varsinkin opiskeluaikana, kun rahat riittivät hyvin tarkkaan laskemalla ja vain juuri ja juuri (huomioon ottaen sen pakollisen "opiskelijaelämän viettämisen") todella halpaan ruokaan, puuro oli pop. Sitä söi joka aamu aamiaiseksi, ja välilllä vielä illallakin nälkäänsä. Hinta-laatusuhde on todellakin kohdallaan.
Nykyään puurossa hinnan sijasta korostuu sen vaivattomuus. Aika usein illalla olen laiska valmistamaan sen kummempaa ruokaa, tai käymään kaupassa ennen kuin ruokakaapit ovat aivan tyhjät. Kuulun silti vankasti siihen koulukuntaan, jonka mukaan lämpimiä ruokia tulee syödä päivässä ainakin kaksi kappaletta. Pelkkä leipä ei ole tämän laiskan kokin iltaruoka, puuro sen sijaan hyvinkin täyttää kriteerit. Myöskin jos on niin nälkäinen, ettei jaksa odottaa minkään yli viisi minuuttia kiehuvan/paistuvan valmistumista, puurossa on vastaus. Juuri tämän tien valitsin tänäänkin kiireisen päivän päätteeksi. Nykyään aamupuuro on vain kiireettömien viikonloppuaamujen luksusta. Nallepuuro + mansikat + Hämeen Sanomat = autuus.
Edellä mainittujen konkreettisten etujen lisäksi mulla on puuroon vahva tunneside. Kuinka monta kertaa kaveriporukalla jonkun kämpässä on siskonpedissä nukutun yön jälkeen keitetty yhdessä iso kattilallinen puuroa ja ryystetty kahvia pikkukrapuloissa? Tai festareilla valmistettu aamupuuroa trangialla, ja mietitty mistä saadaan suolaa puuroon, kun se kuitenkin näköjään unohtui kotiin. Kiertely muiden telttaryhmien luona tai grillikioskilla on tuottanut toivottavia tuloksia joka kerta.
Kaikkein parhaat puuroon liittyvät muistot tulevat tuntureilta ja metsien keskeltä. Kaikki eräleirit ja Lapin vaellukset, mitä ne olisivatkaan ilman joka-aamuisia puurohetkiä? Puolikohmeinen kömpiminen makuupussin uumenista, ja uninen räpeltäminen kattiloiden kanssa. Eväskuppi, jonka pohjalta mustikkakiisselin kera lusikoitu puuro maistuu taivaalliselta. Nokipannukahvia vielä kaveriksi, päivälle paras alku. Eikä edes haittaa, vaikka sataisi kaatamalla vettä. Vesi roiskii kupista puuroa suoraan nälkäisen ruokailijan rinnuksille, onneksi on sadetakki päällä.
Pienenä luin jostakin vanhan ajan aapisesta, että paistista tulee paksu niska ja puuron syömisestä pulloposket. Valitsen mielummin jälkimmäisen.
21. maaliskuuta 2009
Kevätpäiväntasaus
Se olo oli läsnä jo ennen kuin luin sen kalenterista. Kevät. Tänään päivä ja yö ovat olleet yhtä pitkiä, ja jo huomisaamuna tietää päivän olevan voitolla.
Joskus mietittiin kavereiden kanssa, mikä kellekin tekee kevään. Yhdelle se on kuiva asfaltti, toiselle se, kun tuuli tuoksuu erilaiselta. Mulle kevään ensimmäinen merkki on käsin kosketeltava asia. Se on lämmin puuseinä, johon aurinko on koko päivän paistanut. Talviaurinko nimittäin ei aiheuta samaa lämpöä, ei millään.
Tänään on ollut hyvä päivä. Kevättä rinnassa, ja mieli kevyt. Iloinen olo, ei oikein mistään erityisestä syystä.
(Paitsi yhestä erityisestä asiasta oon kyllä ylpee: tänään mä tajusin viimein, miten Guitar Heroa oikein pelataan. Ei mennyt tämäkään päivä hukkaan ei.)
Joskus mietittiin kavereiden kanssa, mikä kellekin tekee kevään. Yhdelle se on kuiva asfaltti, toiselle se, kun tuuli tuoksuu erilaiselta. Mulle kevään ensimmäinen merkki on käsin kosketeltava asia. Se on lämmin puuseinä, johon aurinko on koko päivän paistanut. Talviaurinko nimittäin ei aiheuta samaa lämpöä, ei millään.
Tänään on ollut hyvä päivä. Kevättä rinnassa, ja mieli kevyt. Iloinen olo, ei oikein mistään erityisestä syystä.
(Paitsi yhestä erityisestä asiasta oon kyllä ylpee: tänään mä tajusin viimein, miten Guitar Heroa oikein pelataan. Ei mennyt tämäkään päivä hukkaan ei.)
18. maaliskuuta 2009
Päässäni soivat äänet
Kävin tänään ihan jokapäiväisesti ruokaostoksilla. Asiassa ei pitänyt olla mitään tavallisesta poikkeavaa. Ostin mm. maitoa, leipää, banaaneja, fusillimakaroneja, sekä riisiä.
Jos olisin tiennyt, miten huonot seuraukset riisihyllyn äärellä vierailulla on, olisi jäänyt ostos tekemättä. Välittömästi, Uncle Ben's- ja Rainbow- merkkisten pakettien välistä hyppäsivät tietoisuuteeni Risellat, ja pääni valtasi hirveä renkutus vuosien takaa: SUOMEN SUOSITUIN RIISI ON RISELLA!
Se ei jättänyt mua rauhaan. Vielä tunnin, ja kahdenkin päästä se hallitsi mun mieltä. Ei edes auttanut, että kuuntelin vaikka mitä muuta musiikkia (jos kyseistä pätkää nyt voi "musiikiks" laskea). Hirveetä!
Mistä se johtuu, että aina kaikki kamalat lallatukset ja huonoimmat kesähitit jää päähän? Mä oon nykyään suojannu mieleni äänisaasteelta, ja lopettanut vallan radion kuuntelemisen. Kaikki musiikki, mitä nykyään kuuntelen, on peräisin joko Last FM -nettiradiosta, tai viime aikoina oikeastaan Spotifysta. Siellä saa kuunnella just sitä, mistä ite tykkää. Kyllä tutut ja uusin Rumba aina vinkkaa, mitä seuraavaksi kannattaa metsästää.
Tietyissä piireissä oon kai tosi tietämätön, kun en oo kuullut jonkun aallonharjabändin läpikulunutta hittiä, mutta se on mun mielestä verrattavissa siihen, etten telkkaria omistamattomana ole voinut seurailla jonkun uusimman Big Brotherin juonenkäänteitä. Eli oon omassa rajatussa mediamaailmassani ihan tyytyväinen, ja säästyn ehkä jonkun verran tämän päivän risella-lauluilta.
Vanhat mainospätkät ne ei silti kuole, ne on ikävällä tavalla ikivihreitä. Siksi kai jäi Risellat hyllyyn, ostin Rainbow'ta.
PS. Näin jälkikäteen, kun kyseinen renkutus ei enää vaivaa, löysin täydellisen pääntyhjennysbiisin: Riston uudelta levyltä kappale nimeltä "Onko paha uni jo päättynyt?"
Jos olisin tiennyt, miten huonot seuraukset riisihyllyn äärellä vierailulla on, olisi jäänyt ostos tekemättä. Välittömästi, Uncle Ben's- ja Rainbow- merkkisten pakettien välistä hyppäsivät tietoisuuteeni Risellat, ja pääni valtasi hirveä renkutus vuosien takaa: SUOMEN SUOSITUIN RIISI ON RISELLA!
Se ei jättänyt mua rauhaan. Vielä tunnin, ja kahdenkin päästä se hallitsi mun mieltä. Ei edes auttanut, että kuuntelin vaikka mitä muuta musiikkia (jos kyseistä pätkää nyt voi "musiikiks" laskea). Hirveetä!
Mistä se johtuu, että aina kaikki kamalat lallatukset ja huonoimmat kesähitit jää päähän? Mä oon nykyään suojannu mieleni äänisaasteelta, ja lopettanut vallan radion kuuntelemisen. Kaikki musiikki, mitä nykyään kuuntelen, on peräisin joko Last FM -nettiradiosta, tai viime aikoina oikeastaan Spotifysta. Siellä saa kuunnella just sitä, mistä ite tykkää. Kyllä tutut ja uusin Rumba aina vinkkaa, mitä seuraavaksi kannattaa metsästää.
Tietyissä piireissä oon kai tosi tietämätön, kun en oo kuullut jonkun aallonharjabändin läpikulunutta hittiä, mutta se on mun mielestä verrattavissa siihen, etten telkkaria omistamattomana ole voinut seurailla jonkun uusimman Big Brotherin juonenkäänteitä. Eli oon omassa rajatussa mediamaailmassani ihan tyytyväinen, ja säästyn ehkä jonkun verran tämän päivän risella-lauluilta.
Vanhat mainospätkät ne ei silti kuole, ne on ikävällä tavalla ikivihreitä. Siksi kai jäi Risellat hyllyyn, ostin Rainbow'ta.
PS. Näin jälkikäteen, kun kyseinen renkutus ei enää vaivaa, löysin täydellisen pääntyhjennysbiisin: Riston uudelta levyltä kappale nimeltä "Onko paha uni jo päättynyt?"
16. maaliskuuta 2009
Vanha ja tylsä
Pienenä muistan aina ihmetelleeni äidin ja hänen siskojensa kyläilyrituaaleja.
Aina ensimmäisenä, kun tultiin ovesta sisään ja riisuttiin ulkovaatteet, tehtiin kierros olohuoneessa. Miten jukkapalmu (käytän esimerkkinä kyseistä viherkasvia, se on ainoa, jonka nimen muistan) voi, onko mullat jo vaihdettu, ja miksi siitä ja siitä kasvista jatkuvasti lehdet kellastuu...Vastaavasti kauniina kesäpäivänä siirryttäessä pihakeinuun istumaan, tehtiin samainen kierros ensin puutarhassa. Voi sentään, ompa omenapuun taimi kasvanut. Ajatella, tulipa näistä istutuksista kauniita tässä talon seinustalla. Mietin aina, voiko maailmassa olla mitään se tylsempää? Ei ikinä!!!!
Toinen käsittämätön puheenaihe olivat erilaiset keittiövälineet ja sisustustekstiilit. Mitä ihmeen väliä pussilakanoiden kuosilla, taikka pakasterasioiden kätevällä koolla on? Ei mahtunut pienen tytön päähän. Jos joskus sainkin kummitädiltä joululahjaksi arabian tai iittalan laatikon sisältävän lahjan, en oikein osannut iloita siitä.
Jossain vaiheessa kuitenkin se tapahtui. Pienenä euforian vallassa luetut lelukuvastot olivat vaihtuneet Hobbyhallin kiiltäviksi kuviksi, ja katselin samalla innolla kahvikuppeja ja murokulhoja, kuin pienenä merirosvolegoja tai barbeja. Porukoilta lahjaksi saatu kattila ennakoi sitä hetkeä, kun en enää olekaan samaa ruokakuntaa perheeni kanssa.
Olin muutama viikko sitten elämäni ensimmäisillä tupperwarekutsuilla. Ajatus nauratti, osallistuminen tuntui joltakin viimeiseltä naulalta tylsän aikuisuuden arkkuun. Mukaan tarttui ah niin kätevä silikonivuoka ja kaulin. Kyllä nyt kelpaa. Myöskin aidosti motivoituneet keskustelut multien vaihdosta viherkasveihin on jo käyty tältä keväältä, ajankohtainen teema kun on kyseessä.
Vielä selkeämpi merkki tylsästä aikuisuudesta oli sananvaihto ystävän kanssa ruoanlaitosta. "Hei, ajattelin tehdä semmosta tosi näpsäkän oloista kasvislasagnea!" "Aijaa, niin hei mäkin, oli muuten resepti uusimmassa Yhteishyvässä." "Joo, sieltä mäkin sen bongasin!" ....järkyttävää seniiliyttä.
Mutta mitä sitä kapinoimaan vastaan, jos oikeasti ilo irtoaa kodin laittamisesta, ruukuista ja resepteistä. Ei kai se väärinkään ole. Varsinkin nyt, kun asun ihka ekaa kertaa ihan yksin elämäni aikana. Kaiken maailman kämppis-, solu- ja kommuuniasumiset kokeneena täähän on tosi ihanaa. Oma tila, oma feng shui.
Mutta niin kauan, kun en osaa nimetä kaikkia kodissani olevia viherkasveja, ja niin kauan, kun kapinoin tupperware-suosituksia vastaan laittamalla ei-mikronkestävän purkin mikroon, olen nuori kapinallinen.
Aina ensimmäisenä, kun tultiin ovesta sisään ja riisuttiin ulkovaatteet, tehtiin kierros olohuoneessa. Miten jukkapalmu (käytän esimerkkinä kyseistä viherkasvia, se on ainoa, jonka nimen muistan) voi, onko mullat jo vaihdettu, ja miksi siitä ja siitä kasvista jatkuvasti lehdet kellastuu...Vastaavasti kauniina kesäpäivänä siirryttäessä pihakeinuun istumaan, tehtiin samainen kierros ensin puutarhassa. Voi sentään, ompa omenapuun taimi kasvanut. Ajatella, tulipa näistä istutuksista kauniita tässä talon seinustalla. Mietin aina, voiko maailmassa olla mitään se tylsempää? Ei ikinä!!!!
Toinen käsittämätön puheenaihe olivat erilaiset keittiövälineet ja sisustustekstiilit. Mitä ihmeen väliä pussilakanoiden kuosilla, taikka pakasterasioiden kätevällä koolla on? Ei mahtunut pienen tytön päähän. Jos joskus sainkin kummitädiltä joululahjaksi arabian tai iittalan laatikon sisältävän lahjan, en oikein osannut iloita siitä.
Jossain vaiheessa kuitenkin se tapahtui. Pienenä euforian vallassa luetut lelukuvastot olivat vaihtuneet Hobbyhallin kiiltäviksi kuviksi, ja katselin samalla innolla kahvikuppeja ja murokulhoja, kuin pienenä merirosvolegoja tai barbeja. Porukoilta lahjaksi saatu kattila ennakoi sitä hetkeä, kun en enää olekaan samaa ruokakuntaa perheeni kanssa.
Olin muutama viikko sitten elämäni ensimmäisillä tupperwarekutsuilla. Ajatus nauratti, osallistuminen tuntui joltakin viimeiseltä naulalta tylsän aikuisuuden arkkuun. Mukaan tarttui ah niin kätevä silikonivuoka ja kaulin. Kyllä nyt kelpaa. Myöskin aidosti motivoituneet keskustelut multien vaihdosta viherkasveihin on jo käyty tältä keväältä, ajankohtainen teema kun on kyseessä.
Vielä selkeämpi merkki tylsästä aikuisuudesta oli sananvaihto ystävän kanssa ruoanlaitosta. "Hei, ajattelin tehdä semmosta tosi näpsäkän oloista kasvislasagnea!" "Aijaa, niin hei mäkin, oli muuten resepti uusimmassa Yhteishyvässä." "Joo, sieltä mäkin sen bongasin!" ....järkyttävää seniiliyttä.
Mutta mitä sitä kapinoimaan vastaan, jos oikeasti ilo irtoaa kodin laittamisesta, ruukuista ja resepteistä. Ei kai se väärinkään ole. Varsinkin nyt, kun asun ihka ekaa kertaa ihan yksin elämäni aikana. Kaiken maailman kämppis-, solu- ja kommuuniasumiset kokeneena täähän on tosi ihanaa. Oma tila, oma feng shui.
Mutta niin kauan, kun en osaa nimetä kaikkia kodissani olevia viherkasveja, ja niin kauan, kun kapinoin tupperware-suosituksia vastaan laittamalla ei-mikronkestävän purkin mikroon, olen nuori kapinallinen.
12. maaliskuuta 2009
Nahkpall 80 ja Ystäväni Etelä-Saimaa
Niitä on hirveän paljon erilaisia. Eri värisiä, hauskoja ja asenteellisia. Erityyppisillä kiinnitysmekanismeilla varustettuja. Yksi asia niille usein kuitenkin on yhteistä. Ne hukkuvat liian helposti, varsinkin ne omat suosikit. Sitten pelkäät menettäväsi muutkin, ja säilöt niitä kaapissa jossakin purkissa, sen sijaan että kantaisit niitä ylpeästi laukussasi tai takissasi. Pinssejä ja rintanappeja.
Mun kaikkien aikojen rakkaimmat rintanappini olen molemmat saanut Mikkelissä ollessani ystävältäni Lyydiltä, joka oli ne kirppikseltä hankkinut. Toisessa oli kuva nuoresta Heikki Harmasta (luultavasti jonkin kiihkeän fanin omakätisesti tekemä ja jossain pinssikoneella painama) aivan rikollisen kamalassa takatukassaan. Itsehän en ole sen suurempi kyseisen artistin ihailija, mutta rintanappi oli mulle mitä tärkein. Ulkomailla ihmiset ovat kyselleet, onko kuvassa joku tämän hetken suosituin rock-stara tai näyttelijä.
Toisessa oli retrohenkinen piirroshahmoinen tyttö ja poika, ja alla luki "Ystäväni Etelä-Saimaa". (Ehkä jokin 70-luvulla ilmestynyt paikallislehti?) Siihen pinssiin kiteytyy jotenkin ne kolme vuotta, jotka asuin Mikkelissä. Aurinkoa ja kavereita, hassuja hetkiä.
Ja mitä tapahtui kummallekin arvoesineelle? Ystäväni Etelä-Saimaa hylkäsi minut jo pari vuotta sitten, kun kerran kotiin päästyäni huomasin kauhukseni sen puuttuvan. Vihreään auringon haalentamaan laukkuun oli jäänyt vain tummempi pyörylä muistoksi. Hector heitti hyvästit Kreikassa, muistaakseni Ateenassa. Kenties rintanappi on jatkanut elämäänsä jonkun muodikkaan kreikkalaisteinin asusteissa?
Se rintanapeissa parasta onkin, että ne kiertävät omistajalta toiselle. Joku muu saa iloa samasta esineestä minun jälkeeni. Ainakin itse, jos löydän kadulta vastaavanlaisen aarteen, nappaan sen ilman muuta mukaani. Tietysti on myös niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hyvän päälle, ja laittavat aarteita roskiin. Se on suoranainen synti.
Etsin juuri rojukopasta edellisten muuttojen (noin kolmen) jäljiltä edelleen kääreissä olevasta pussukasta jotakin, ja törmäsin suurta jälleennäkemisen riemua kokien yhteen aarteistani, jonka luulin jo hukanneeni. Nahkpall 80! Tallinnasta joltakin ankealta satama-alueen torimyyjältä (viittaan satama-alueeseen, en myyjään, tai vaikka molempiin) pikkuhiluilla ostamani iloinen jalkapallopinssi. Ihanaa! Ja heti mieleen palaa kyseinen päivä, kirkas alkusyksyn aurinko, ja vireystasoltaan matalapaineinen risteilyseurueemme.
Jotain asioita ei mitata rahassa, niin se vaan on.
Mun kaikkien aikojen rakkaimmat rintanappini olen molemmat saanut Mikkelissä ollessani ystävältäni Lyydiltä, joka oli ne kirppikseltä hankkinut. Toisessa oli kuva nuoresta Heikki Harmasta (luultavasti jonkin kiihkeän fanin omakätisesti tekemä ja jossain pinssikoneella painama) aivan rikollisen kamalassa takatukassaan. Itsehän en ole sen suurempi kyseisen artistin ihailija, mutta rintanappi oli mulle mitä tärkein. Ulkomailla ihmiset ovat kyselleet, onko kuvassa joku tämän hetken suosituin rock-stara tai näyttelijä.
Toisessa oli retrohenkinen piirroshahmoinen tyttö ja poika, ja alla luki "Ystäväni Etelä-Saimaa". (Ehkä jokin 70-luvulla ilmestynyt paikallislehti?) Siihen pinssiin kiteytyy jotenkin ne kolme vuotta, jotka asuin Mikkelissä. Aurinkoa ja kavereita, hassuja hetkiä.
Ja mitä tapahtui kummallekin arvoesineelle? Ystäväni Etelä-Saimaa hylkäsi minut jo pari vuotta sitten, kun kerran kotiin päästyäni huomasin kauhukseni sen puuttuvan. Vihreään auringon haalentamaan laukkuun oli jäänyt vain tummempi pyörylä muistoksi. Hector heitti hyvästit Kreikassa, muistaakseni Ateenassa. Kenties rintanappi on jatkanut elämäänsä jonkun muodikkaan kreikkalaisteinin asusteissa?
Se rintanapeissa parasta onkin, että ne kiertävät omistajalta toiselle. Joku muu saa iloa samasta esineestä minun jälkeeni. Ainakin itse, jos löydän kadulta vastaavanlaisen aarteen, nappaan sen ilman muuta mukaani. Tietysti on myös niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hyvän päälle, ja laittavat aarteita roskiin. Se on suoranainen synti.
Etsin juuri rojukopasta edellisten muuttojen (noin kolmen) jäljiltä edelleen kääreissä olevasta pussukasta jotakin, ja törmäsin suurta jälleennäkemisen riemua kokien yhteen aarteistani, jonka luulin jo hukanneeni. Nahkpall 80! Tallinnasta joltakin ankealta satama-alueen torimyyjältä (viittaan satama-alueeseen, en myyjään, tai vaikka molempiin) pikkuhiluilla ostamani iloinen jalkapallopinssi. Ihanaa! Ja heti mieleen palaa kyseinen päivä, kirkas alkusyksyn aurinko, ja vireystasoltaan matalapaineinen risteilyseurueemme.
Jotain asioita ei mitata rahassa, niin se vaan on.
9. maaliskuuta 2009
On cool hengata yksin
Viime aikoina (skarppasin muuten ton termin kanssa, huomaan käyttäväni tässä yhteydessä usein vahingossa muotoa 'lähi aikoina') on tullut taas istuttua melko paljon junassa. Se on aina jotenkin vähän sosiaalisesti haastava tilanne. Varsinkin yksin ruuhkassa matkustaessa. Jos sitä nyt yksinmatkustamiseksi voi kutsua.
Kuumottavin paikka joutua istumaan on kahden vastakkain olevan penkkiparin käytävänpuoleisella penkillä. Ei oikein voi katsoa kummaltakaan puolelta ikkunasta ulos luontevasti katsomatta muita matkustajia. Suoraan eteensä ei voi katsoa, koska siinä möllöttää joku, jonka polvet on suunnilleen murskannu omat polveni. Ja voi sentään, kirja useimmissa tapauksissa unohtui tietty kotiin. Siispä tuijotus kohti kattoa tai hätäjarrua on edessä. Ja onhan seuraavasta pysähtymispaikasta kertova taulukin tosi jännä asia pidemmän päälle seurata. Ja junan nopeuden seuraaminenkin. Ajatella.
Demi-lehdessä (ammattikirjallisuuttani) oli juttu siitä, miten voi olla tosi cool, vaikka olisi jossain yksin. Voi näyttää itsevarmalta, salaperäiseltä ja kiinnostavalta, ja siemailla kahvia tai lukea intellektuellisti vaikka kirjaa (tai edellä mainittua lehteä). Mä en tiedä, mistä se johtuu, mutta mä en osaa tätä taitoa. Ihmiset on sanonu mulle monesti, että mä näytän yksin ollessani (varsinkin joukkoliikenteessä) tosi vihaselta ja tiukkikselta. Tai sitten mulla on hirveän tietoinen olo omasta olemisestani.
Aamulla kyllä treenasin tätä cooliutta ostamalla kahvia ja sämpylän Helsingin rautatieaseman kahvilassa. Kirjakin oli siinä tyylikkäästi (Erlend Loen ikimahtava Supernaiivi) älykkösymbolina. Mutta tietysti mä sit sotkin koko ajan kirjan sivuja, on niin vaikee syödä ja kääntää sivuja samaan aikaan. Ei Demissä ollu ohjetta tällaseen!
Kuumottavin paikka joutua istumaan on kahden vastakkain olevan penkkiparin käytävänpuoleisella penkillä. Ei oikein voi katsoa kummaltakaan puolelta ikkunasta ulos luontevasti katsomatta muita matkustajia. Suoraan eteensä ei voi katsoa, koska siinä möllöttää joku, jonka polvet on suunnilleen murskannu omat polveni. Ja voi sentään, kirja useimmissa tapauksissa unohtui tietty kotiin. Siispä tuijotus kohti kattoa tai hätäjarrua on edessä. Ja onhan seuraavasta pysähtymispaikasta kertova taulukin tosi jännä asia pidemmän päälle seurata. Ja junan nopeuden seuraaminenkin. Ajatella.
Demi-lehdessä (ammattikirjallisuuttani) oli juttu siitä, miten voi olla tosi cool, vaikka olisi jossain yksin. Voi näyttää itsevarmalta, salaperäiseltä ja kiinnostavalta, ja siemailla kahvia tai lukea intellektuellisti vaikka kirjaa (tai edellä mainittua lehteä). Mä en tiedä, mistä se johtuu, mutta mä en osaa tätä taitoa. Ihmiset on sanonu mulle monesti, että mä näytän yksin ollessani (varsinkin joukkoliikenteessä) tosi vihaselta ja tiukkikselta. Tai sitten mulla on hirveän tietoinen olo omasta olemisestani.
Aamulla kyllä treenasin tätä cooliutta ostamalla kahvia ja sämpylän Helsingin rautatieaseman kahvilassa. Kirjakin oli siinä tyylikkäästi (Erlend Loen ikimahtava Supernaiivi) älykkösymbolina. Mutta tietysti mä sit sotkin koko ajan kirjan sivuja, on niin vaikee syödä ja kääntää sivuja samaan aikaan. Ei Demissä ollu ohjetta tällaseen!
5. maaliskuuta 2009
Naamioita
Eilen töissä nuorisotalolla vietettiin tyttöjen iltaa, ja aiheena oli mm. meikkaus ja ihonhoito. Siellä sitten mullekin tehtiin hirmu kivasti kaikki kasvonaamiot ja kuorinnat sun muut maataankurkutsilmilläsohvalla-tuokiot. Mukavaahan tuo oli toki.
Mutta sellaiselle luomuhahmolle kuin minä, jonka aamun kaunistautumisrutiini sisältää naamanpesun ja peiliin (mielialasta riippuen hyväksyvän tai kauhistuneen) kurkkaamisen, pitkän kaavan mukaan toteutettu meikkaus oli erityinen elämys. "Huoliteltu iltameikki" mun tapauksessa tarkoittaa yleensä ripsiväriä ja ehkä puuteria...
Varmaan kaksi tuntia mun naamaa pohjustettiin ja laitettiin, varjostettiin, korostettiin, rajattiin ja taivutettiin ja väritettiin ja nypittiin ja mitä vielä... Mikäs siinä, kun taitava ihminen oli ehostamassa. Ja olihan lopputulos hieno!
Mutta en kyllä yhtään ollut itseni näköinen, enemmän kuin nätti vahanukke. Ja suuri määrä ihmisiä näyttää siltä jatkuvasti. Mietityttää aina ihmiset, joiden meikin läpi voisi laittaa hammastikun, eikä se edes jäis juuri törröttämään. Että missä on luonnollinen ilmeikkyys? Ja voi sitä kriisin suuruutta, kun joku tällainen joutuu ihmisten ilmoille ihan omalla naamallansa. Anteeks, mutta mä en ymmärrä.
Välillä tuntuu, etten oo kovin tyttömäinen, kun meikkaus ei jaksa kiinnostaa. Onneksi korvaan tämän puutteen naisellisuudessani muilla usein naissukupuoleen vahvasti liitetyillä ominaisuuksilla, kuten suuntavaistottomuudella ja pienille ötököille kirkumisella.
Mutta sellaiselle luomuhahmolle kuin minä, jonka aamun kaunistautumisrutiini sisältää naamanpesun ja peiliin (mielialasta riippuen hyväksyvän tai kauhistuneen) kurkkaamisen, pitkän kaavan mukaan toteutettu meikkaus oli erityinen elämys. "Huoliteltu iltameikki" mun tapauksessa tarkoittaa yleensä ripsiväriä ja ehkä puuteria...
Varmaan kaksi tuntia mun naamaa pohjustettiin ja laitettiin, varjostettiin, korostettiin, rajattiin ja taivutettiin ja väritettiin ja nypittiin ja mitä vielä... Mikäs siinä, kun taitava ihminen oli ehostamassa. Ja olihan lopputulos hieno!
Mutta en kyllä yhtään ollut itseni näköinen, enemmän kuin nätti vahanukke. Ja suuri määrä ihmisiä näyttää siltä jatkuvasti. Mietityttää aina ihmiset, joiden meikin läpi voisi laittaa hammastikun, eikä se edes jäis juuri törröttämään. Että missä on luonnollinen ilmeikkyys? Ja voi sitä kriisin suuruutta, kun joku tällainen joutuu ihmisten ilmoille ihan omalla naamallansa. Anteeks, mutta mä en ymmärrä.
Välillä tuntuu, etten oo kovin tyttömäinen, kun meikkaus ei jaksa kiinnostaa. Onneksi korvaan tämän puutteen naisellisuudessani muilla usein naissukupuoleen vahvasti liitetyillä ominaisuuksilla, kuten suuntavaistottomuudella ja pienille ötököille kirkumisella.
3. maaliskuuta 2009
Kivat asiat vs. tyhmät asiat tylsänä tavallisena päivänä
Mä sain pitkäaikaislainasta takaisin kaverilta mun Erlend Loen Supernaiivi-kirjan. Siinä kirjassa tehdään koko ajan listoja, joten nyt mäkin aion tehdä sellaisia. (2kpl)
Lista 1: Kivat asiat tänään
1. nukkuminen
2. kotoakotoa sosialisoidut retrohenkiset kipot ja kupit
3. lumen kolaaminen
4. sitrushedelmät eri muodoissaan
5. mesettely ja naamakirja, eli yhteydenpito muualla asuviin ihaniin
6. valokuvien katselu ja muistelu
7. spotify ja kauko röyhkä
8. kahvitauot töissä
9. upouusi verhokangas
10. tosi paksu kirja, josta on luettu vasta pari ekaa lukua
Lista 2: Tyhmät asiat tänään
1. univelka
2. lumesta märät lahkeet
3. kattolamppu, joka ei ole päättänyt, palaako yhä vai sammuuko
4. jälleen yksi eineslasagne lounaaksi
5. http://kalorilaskuri.fi/ (suuri erehdys ja morkkis)
6. tiskivuori keittiössä
7. työpaikan maailman hitain kuvienkäsittelyohjelma
8. se, että uutta hienoa verhokangasta on ihan liian vähän
9. ...
Tämä oli Juuri Sellainen Ihan Tavallinen Päivä. En millään keksinyt yhtä montaa tyhmää asiaa kivojen asioiden seuraksi. Kai se on ihan hyvä asia.
Njäh. Nyt nukkumaan. Se auttaa.
Lista 1: Kivat asiat tänään
1. nukkuminen
2. kotoakotoa sosialisoidut retrohenkiset kipot ja kupit
3. lumen kolaaminen
4. sitrushedelmät eri muodoissaan
5. mesettely ja naamakirja, eli yhteydenpito muualla asuviin ihaniin
6. valokuvien katselu ja muistelu
7. spotify ja kauko röyhkä
8. kahvitauot töissä
9. upouusi verhokangas
10. tosi paksu kirja, josta on luettu vasta pari ekaa lukua
Lista 2: Tyhmät asiat tänään
1. univelka
2. lumesta märät lahkeet
3. kattolamppu, joka ei ole päättänyt, palaako yhä vai sammuuko
4. jälleen yksi eineslasagne lounaaksi
5. http://kalorilaskuri.fi/ (suuri erehdys ja morkkis)
6. tiskivuori keittiössä
7. työpaikan maailman hitain kuvienkäsittelyohjelma
8. se, että uutta hienoa verhokangasta on ihan liian vähän
9. ...
Tämä oli Juuri Sellainen Ihan Tavallinen Päivä. En millään keksinyt yhtä montaa tyhmää asiaa kivojen asioiden seuraksi. Kai se on ihan hyvä asia.
Njäh. Nyt nukkumaan. Se auttaa.
2. maaliskuuta 2009
Yksi eli eka tarina
Tässä jo puolen tunnin ajan olen istunut miettimässä, minkä nimen annan mun uudelle blogilleni. Kädessä on jonkun tietokirjasarjan (jota ei sitten ostettukaan) mukana tullut kylkiäislahja, pieni sivistyssanakirja vuodelta 1994. Kirjan eka sana on Aamen, ja viimeisenä Zoomataan. Ihan hyvä haarukka.
Mä valitsin sanan, joka mun mielestä jotenkin kuvaa mua itseäni. Syklotyymi kävi siihen tarkoitukseen oikein hyvin. Nykyään mua viehättää kaikki kreikkalaisperäiset sanat vuoden takaisen kreikan opintojen jälkeen. Kyklos tarkoittaa pyörää (eli onko kyklooppi oikeastaan pyöreäsilmäinen, eikä niinkään yksisilmäinen?) ja thymos mieltä. Pyöreämielisyys kuulostaa hyvältä. Tai että mieli pyörii kuin pyörä mäkeä alas...tai jotain.
Se siitä etymologiasta. Pääasia kuitenkin on se, että mulla on ollut blogin mentävä aukko mun elämässä jo jonkin aikaa. Viime toukokuussa, kun reissuiltani kotiuduin, ei tuntunut olevan mitään järkeä enää jatkaa Kutamaraa (nostalgia-arvoa edelleen on toki). Mutta mistä mä sitten muka kirjoittaisin?
Tulee hirveän iso kynnys kirjoittaa, kun netti on täynnä toinen toistaan älykkäämpiä tai nokkelampia blogeja. Hyvässä blogissa pitää mun mielestä myöskin olla jokin hyvä koukku ja juju, joku tietty näkökulma tai toteutustapa (Ankkalapio, psst, psst!) tai JOTAIN.
Juuri nyt mä vaan haluan kirjoittaa. Mä en osaa kirjoittaa vaan pöytälaatikkoon. Sitäpaitsi en omista pöytälaatikkoa, ja kirjoittaisin tietokoneella kuitenkin. Eli kai tämä nyt ainakin alkaa ihan yksinkertaisesti siitä, että "Hei olen Jenni, ja mulla on nyt tällainen blogi".
PS. Tein taidetta tänään:
Mä valitsin sanan, joka mun mielestä jotenkin kuvaa mua itseäni. Syklotyymi kävi siihen tarkoitukseen oikein hyvin. Nykyään mua viehättää kaikki kreikkalaisperäiset sanat vuoden takaisen kreikan opintojen jälkeen. Kyklos tarkoittaa pyörää (eli onko kyklooppi oikeastaan pyöreäsilmäinen, eikä niinkään yksisilmäinen?) ja thymos mieltä. Pyöreämielisyys kuulostaa hyvältä. Tai että mieli pyörii kuin pyörä mäkeä alas...tai jotain.
Se siitä etymologiasta. Pääasia kuitenkin on se, että mulla on ollut blogin mentävä aukko mun elämässä jo jonkin aikaa. Viime toukokuussa, kun reissuiltani kotiuduin, ei tuntunut olevan mitään järkeä enää jatkaa Kutamaraa (nostalgia-arvoa edelleen on toki). Mutta mistä mä sitten muka kirjoittaisin?
Tulee hirveän iso kynnys kirjoittaa, kun netti on täynnä toinen toistaan älykkäämpiä tai nokkelampia blogeja. Hyvässä blogissa pitää mun mielestä myöskin olla jokin hyvä koukku ja juju, joku tietty näkökulma tai toteutustapa (Ankkalapio, psst, psst!) tai JOTAIN.
Juuri nyt mä vaan haluan kirjoittaa. Mä en osaa kirjoittaa vaan pöytälaatikkoon. Sitäpaitsi en omista pöytälaatikkoa, ja kirjoittaisin tietokoneella kuitenkin. Eli kai tämä nyt ainakin alkaa ihan yksinkertaisesti siitä, että "Hei olen Jenni, ja mulla on nyt tällainen blogi".
PS. Tein taidetta tänään:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
