Onnistumisen kokemuksia

Siitä huolimatta, että Suomen "talvi" pistää parastaan kaikennielevällä pimeydellä ja sumuisuudella, on viime aikoina elo ollut oikeastaan aika mukavaa. Lieneekö syynä d-vitamiinit, joita viimein äitini massiivisesta painostuksesta ryhdyin napsimaan. Vaikka sitten niin.

Olin viikonloppuna kotonakotona käymässä, ja äiti työnsi mulle kutimet käteen. Kaulaliina oli tavoite. Hetken löi ihan tyhjää. Mä olen viimeksi ala-asteella tehnyt käsitöitä, jotain epämääräistä ehkä tässä välissä yrittänyt pakertaa, siitäkin kerrasta kuitenkin on jo useampia vuosia. Hetken kun aivonystyröitään ja lihasmuistia viritteli, löytyivät oikeat otteet ja puikot alkoivat laulaa, aluksi melko nihkeästi ja hapuillen tosin. Mä olin silti ihan fiiliksissä. "Jee, osaan luoda silmukoita ja neuloa oikein!" Jälki ei ehkä ollut ihan Suuri Käsityölehti -tasoa, mutta mä olin aidosti ylpeä itsestäni. Vielä mä joskus innostun oikein kunnolla, varokaa...

Mutta tänään vasta hieno hetki olikin. Egyptin reissuun, elämäni ensimmäiseen rantalomaan on enää himpun päälle kuukausi, ja päätin jokin aika sitten, että uudet bikinit on saatava. Uikkareiden osto on aina ollut henkilökohtainen matka alimpaan helvettiin, joten en ollut pikku projektistani varsinaisesti innoissani. Kunnes päätin sitten, että menen ihan alusvaateliikkeeseen niistä ostamaan. Ensinnäkin marraskuu ei ole varsinaista rantahepeneiden sesonkiaikaa, eikä tavallisten vaatekauppojen bikinivalikoima ole tähänkään mennessä ikinä tuonut minulle muuta kuin karmeuksia peilissä, ja mukaan se vähiten hirveä versio.

Tänään sen sijaan sain kokeilla päälleni juuri mulle sopivan kokoisia ja mallisia aivan ihania bikinejä, kymmenen vaihtoehdon joukossa oli korkeintaan kaksi hutia. Eikä peilistä kurkistanut ollenkaan hirviöitä, vaikka niin pelkäsinkin. Mahtavaa! Mukaan lähtivät ihkut ananaskuosiset yksilöt ja hyvä mieli. Ei toki yksi ostosmatka ulkonäköäni muuttanut (vararengas on ihan saman kokoinen kyllä tuossa vyötäröllä), mutta pääsin irti elinikäisestä uikkariostostraumasta.

Suosittelen täten syysmasennuksen hoitoon kaikille lämpimästi neulomista ja bikinien ostoa, kiitos ja hei!

Egyptiä odotellessa....

Yleissivistys katoaa

Sitähän sanotaan, että ihminen on fiksuimmillaan valkolakin juuri saatuaan. Mä alan uskoa aina vaan enemmän ja enemmän tuohon sanontaan. Pelasin muutama päivä sitten Trivial Pursuittia. Mun kohdalle sattui jokunen varmaan seiskaluokan bilsan tunnillakin opiskeltu knoppitieto. Oliko mulla niihin mitään vastauksia? Ei ollut. Nolotti oikein, kun en helppoihin kysymyksiin osannut vastata. Seurueessa oli vieläpä useampia opiskelijoita, niiltä vastauksia irtosi sujuvasti.

Mä olen tilannut jo parin kuukauden ajan itselleni Tiede-lehteä, ja se on mun mielestä ihan aidosti tosi hyvä ja mielenkiintoinen lehti (joitain avaruustekniikkahärpätyksiä lukuunottamatta). Aiemmin on tullu tilattua kaikenmaailman Trendejä sun muita hömppälehtiä. Nykyään mä selkeesti kaipaan Asiatekstiä elämääni. Mä pelkään, etten mä kohta enää tiedä mitään.

Vaikka opiskellessa ahdisti se pakotettu tiedon pänttääminen, mä jollain tavalla kaipaan sitä. Samaten kaipaa vaikkapa lukion historian tunteja, jotain missä pitää tosi paljon omaksua kiinnostavaa tietoa. Nyt kun on lähes kaksi vuotta amk:sta valmistumisesta, alkaa huomata aivojen rappeutumisen. Pelottavaa.

Tietysti mä oon oppinut vaikka mitä uusia taitoja työelämään siirtymisen jälkeen, mutta se kuuluisa yleissivistys tuntuu olevan lipumassa pois. Ei mua jotkut toisen asteen yhtälöiden kaavat harmita, mutta mihinkäs hittoon se Pähkinäsaaren rauhakin liittyi? Tuntuu, että menee hukkaan kaikki se työ ja tuska, jota eri tietojen omaksumiseen on joskus laitettu.

Poliopossu vastaan kumisaapas

Täällä taas listan kera. Viime aikojen ahdistukset:

1. Miten Facebookin FarmVille-peliin voi jäädä niin pahasti koukkuun? Mä en oo pitkiin aikoihin pelannu mitään tietokonepelejä, ja nyt hurahdin (erään nimeltämainitsemattoman A-kirjaimella alkavan ystäväni ansiosta) ihan täysin. Peli on samantyyppinen kuin vanha kunnon Sims, jota lukioikäisenä pelailin tuntitolkulla. Kai se on tavallaan niin kuin nukkekotien rakentamista, mutta virtuaalisesti. Lapsi on terve kun se leikkii, mutta sairas kun ei osaa lopettaa... Onks neuvoja?

2. Miten paikallispubiin päätyy vain ja ainoastaan työporukalla? Se on paikka, jota vältän kuin ruttoa, koska aina tuntuu että siellä on ihan liikaa tuttuja, ja juurikin työni ansiosta en siellä haluaisi naamaani näyttää. Mutta jälleen kerran työporukan koulutuspäivän päätteeksi sinne päädyimme. Lauloin vielä karaokeakin. Huh. Mutta aina vaan ei jaksa lähteä kaupunkiin asti ja seikkailla taksijonossa. On niin kätevää tuosta vaan talsia pellon poikki kotiin. Miksi ikinä lähtisin mihinkään Parolaa pidemmälle...Ei näin.

3. Miksi ihminen ahdistuu rokotuksista? Mun pitäis vuodenvaihteessa olevaa Egyptin reissua varten käydä hankkimassa poliorokote, ja ehkä kai tuo possurokote myöskin. Niitä vain ei saa ottaa kuukauden sisällä toisistaan, siitä varmaan syntyis joku poliomutanttipossusyndrooma. Ja tarvitsenkö mä nyt näitä rokotteita? Kumpi on tärkeempi? Onko possu jo myöhässä, tai siis ehkä possu on jo täällä? En minä tiedä.

4. Kansalaisopiston tanssillisesta voimistelusta maksettu lukukausimaksu. Montako kertaa olen käynyt tunnilla syksyn aikana? Yhden kerran. Tasan yhden...edes taloudellinen menetys ei ole saanut mua motivoitumaan. Voi kiesus.

Onneksi on myös mielenrauhaa palauttavia asioita:

1. Mä olen ottamassa myyntipöydän kirpparilta, ja viimein karsin pois läjän hameita, jotka ovat muuttaneet mun kanssa joka ikisen muuton mukana paikasta toiseen, pahvilaatikosta henkareihin tangolle ja jälleen pahvilaatikoihin, ilman että niitä on siinä välissä edes käytetty. Miksi säästää pitkä farkkuhame pelkästään siitä syystä, että se oli lukiossa mun suosikkivaate? Ei se edes oo yhtään sen tyylinen, että mä sitä nykyään käyttäisin. Tai musta vekkihame, johon oikeesti olen mahtunut viimeksi noin viisi vuotta sitten. Vapauttavaa! Ja jos käy niin, etteivät ne mene kaupaksi, en aio niitä takaisinkaan raahata, vaan vien ne vaatekeräyslaatikkoon. Sama koskee muovikassillista kenkiä, muun muassa. Jes.

2. Musta on tullut kumisaappaita aktiivisesti käyttävä ihminen. Ainahan mä oon niitä todella märissä olosuhteissa käyttänyt, ja esimerkiksi metsässä ollessa, mutta nykyään mä laitan ne jalkaan vaikka töihin mennessäni, jos vähänkin uhkaa kosteus. Mikään ei ole niin ankeaa, kuin märkä sukka. Se vaan ketuttaa. Oma vika metsäsika jos on märkä sukka. Toki kumisaapas tarvitsee kaverikseen sisätiloihin jonkin toisen jalkineen tai sukan, mutta se on vain järjestelykysymys.

3. Mä ryhdyin vallan tyttöilemään ja ostin ensimmäisen huulikiillon sitten lukioaikojen. Samalla pistin ihan ranttaliksi, ja ostin silmänrajauskynän. Mun mittakaavassa tuossa on jo niin paljon pakkelia, että huh.

4. Mä pääsin mukaan meidän harrastajateatterin hallitukseen. Asioista on yleisesti ottaen aina kiva olla mukana päättämässä. En halua huuhailla ulkokehällä.

Voin sitten kumpparit jalassa saapastella kuivin jaloin ja näyttää nätiltä. Kirppikselle on pian viety turha painolasti kaapeista, ja harrastuspuolellakin menee kivasti (jos sivuutetaan se, etten taasen kerran hyvistä aikeista huolimatta harrasta mitään muuta liikunnallista kuin sen, että kävelen joka paikkaan, onhan pyöräni rikki.) Tälllaisia tänään.

Kurpitsoja ja huonekaluja

Kuukausi vaihtui, ja Pyhäinmiestenpäivä / Kekri / Halloween / mikäliekenellekin tuli ja meni. Vaikka jotkut kritisoi, että on typerää kuinka suomalaiset ovat napanneet jenkkilästä tavan viettää juhlapyhää, mä itse viihdyn kovasti kurpitsojen, lepakoiden ja täysikuun maailmassa. Painajainen ennen joulua on ihan paras elokuva (jos ei juonellisesti, niin tunnelmassa ja musiikissa ei löydy voittanutta) ja meikä hymistelee Danny Elfmanin lauluja innoissaan. Meidän kaveriporukalla ainakin oli hauska teemailta työpaikalta anastettujen halloween-discon koristeiden ja Spotify'hyn tehdyn kauhuleffatunnarimusalistan parissa. Niin, ja ruoka ja seura tietysti olivat hyviä. Olihan se tietysti vähän erikoista, kun kaverin 5 kuukautta vanha Eemeli-poika kelli söpösti lattialla mikkihiirilelua imeskellen pelottavan musiikin soidessa taustalla. No, enemmänkin somaa kuin häiriintynyttä...

Tällä hetkellä mun kotini on vieraiden lisäksi saanut kaikenlaisia uusia asukkaita. Tiskikone muutti kanssani asumaan viikonloppuna, ja tänään tilaa tehdään sohvalle ja sohvapöydälle kaverin pistäessä omaisuuttaan kiertoon oman muuttonsa yhteydessä. Juuri nyt ihmettelen, mihin siirrän pikkuruisen ja epäergonomisen tietokonepöytäni, ja raivaan olkkariin lisää tilaa. Tärkeintähän asunnossa on se, että siellä mahtuu isompikin joukko mukavasti lojumaan, oleilemaan ja hengailemaan. Siihen tarkoitukseen kakkossohva sopii oikein hyvin. Mutta huonekalujen sijoittelu! Se on vaikeaa se.

Lisäksi hankin pihalle kanervoja ja callunoita, nyt kun saisin ne oikeasti vielä tuonne kukkalaatikoihin laitettua, eivätkä vain lojuisi eteisen lattialla, jossa niiden päälle voi astua. Aamulla töihin lähtiessä ulkona maa oli kuurasta ihan valkoisena, ja pakkasta oli muutama aste. Päässä soikin koko päivän Jari Sillanpään Valkeaa unelmaa. Ikkunavalonkin ripustin lauantaina. Tää alkaa huolestuttavasti vaikuttaa joulufiilistelyltä. No, on naapurillakin jo värikäs valosarja pikkukuusessa ulkona. Valoletkuja odotellessa iltahämärää ilahduttamaan...huh!