Siitä tietää, että päivittää aika harvoin blogiaan...

...kun pitää ihan hetki muistella, mikä tän sivun nimi olikaan. No huh huh! Edellinen merkintä on näemmä noin kymmenen kuukauden takaa, melkoista! Lukaisin juuri edellisen kirjoituksen, ja tuli tosi outo fiilis. Johtuneeko siitä, että juuri puolisen tuntia sitten katsoin dvd:ltä Aikamatkustajan vaimon, jossa hypitän ajassa ees taas? (Tänä syksynä olen katsonut myös toisen vähän samaan teemaan liittyvän Benjamin Buttonin uskomattoman elämän, en oikein tiedä kummasta tykkäsin enemmän.) Tosin aika köyhä tapa matkustaa ajassa on tämä, olla päivittämättä blogia. Mutta mietitään nyt vaikka sitä sitten.

Itse asiassa netistä bongasin aiheeseen liittyen aika jänskän sivun jossa voi lähettää itselleen sähköpostia esimerkiksi viiden vuoden päähän. Marraskuussa 2015 mulle pitäisi sitten gmailiin tupsahtaa postia himpun verran alle 25-vuotiaalta Jenniltä. Onpa erikoista.

Samanlaista, mutta vähemmän teknistä tulevaisuuspostia harrastettiin syksyllä 2004, kun aloitin Mikkelissä yhteisöpedagogiopinnot. Taisi olla ihan ekalla kouluviikolla, kun kirjoitettiin jokainen itsellemme kirje, jotka sitten saatiin kouraan tutkintotodistuksen mukana jouluna 2007.

Mutta se kirje oli kyllä aika moinen pettymys. Mä olin 19-vuotiaana jorissut jotain tyhjänpäiväistä tilannetunnelmointia siitä, että onpas jänniä uusia ihmisiä ja jännä uusi kaupunki. Nyt yritin panostaa vähän enemmän tuohon mun viiden vuoden päästä saapuvaan sähköpostikirjeeseen...saa nähdä miten hieman alle kolmekymppinen minä siitä tykkää sitten. Ehkä kauheinta olisi, jos kaikki asiat olis samoin kuin nyt...

-----

En tiedä, miksi ei blogin pitäminen ole kiinnostanut. Nykyään en myöskään päiväkirjaan tartu kuin muutaman kuukauden välein. Onko niin, että facebookin parin rivin mittaiset statuspäivitykset kertoo elämästä ihan tarpeeksi? Tiede-lehdessä tosin oli tutkimus siitä, että ne ihmiset, jotka päivittää naamakirjaan liian yhdentekeviä päivityksiä ("pesin pyykit" "voisin käydä lenkillä" "ostaisinko kaupasta maitoa"), menettävät facebookystäviään. Ihmisiä ei yksinkertaisesti kiinnosta niin tyhjänpäiväiset asiat. Kuinkakohan usein mä olen langennut siihen?

Otetaanpa otos. Kopioin tähän viisi viimeisintä facebookpäivitystä, ne saavat puhua puolestaan mun elämästäni:

Laittoi joulutapahtuman pakettiin. Nyt soi joululaulut (Jari Sillanpään äänellä, koska se oli ainoa joulu-cd) päässä ja uudet hienot askartelut koristaa kotia. Eikä haittaa, että oli lauantaina töissä, koska se tekee joulomasta päivän verran pidemmän :) (5 tuntia sitten)

Tuotaaa...mites tää pikaliima tarkalleen ottaen lähteekään mun sormista? (eilen 19:17)

Parlamentti! Ja huomenna pikkujouluillaan iltaohjaajien kera. Ei lainkaan huonoja illanviettoja lähimaisemissa :) (keskiviikko 16:46)

Tuli takassa, glögi odottamassa, vieraita kohta tulossa, Intian suurlähetystön viisumihakemus työn alla :) (29. marraskuuta 17:11)

Varsin juhlava viikonloppu: yhdet neljännesvuosisatasynttärit, ja yhden pikkusankarin ristiäiset :) (27. marraskuuta 11:14)

-----

Talviharrastaja

Mua ei kiinnosta pätkääkään olympialaiset. Työyhteisö pakko-osallistaa mitalliveikkaukseen, ja heitän satunnaisia numeroita kunkin jalometallin kohdalle, jotta vain saan innokkaat pois kimpustani. En ollenkaan muista, mitä veikkailin. Kahvikeskusteluissa tulen olemaan lähitulevaisuudessa todella ulkopuolinen.

Olen hiihtänyt koko talvena yhden ainoan kerran. Laskettelemaan piti mennä, mutta selkä teki täysinpuuntakaatenkkapoon, ja kolmiolääkkeet maistuivat viikon ajan. Luistimia en ole teroittanut useaan vuoteen.

Olenko siis huono talvi-ihminen? Toisaalta olen tehnyt hienoja lumienkeleitä, nauttinut ihanista aurinkopakkaspäivistä ja hc-kerrospukeutumisesta. Mä olen sillä tavalla kuitenkin outo sissi, vaikken urheilija olekaan, että tekninen pukeutuminen on mun makuuni. Urheilukerrastot ja fleecelämpöasut on tosi nastoja, vaikken varsinaisesti urheilisi sen kummemmin mitä töihin kävelen. Että ne rusinat siitä pullasta.

Talviurheilemattomuuden sijaan olen pitänyt kiirettä teatterijuttujen kanssa. Ensi-iltaan on enää ihan liian vähän aikaa, ja oikein ärsyttää, jos ja kun kaikki ei mene putkeen (tai edes sinne päin) lavalla. Mä odotan jo taas sitä jännitystä ja sydämen pamppailua....niin kauan kuin treenataan vaan keskenämme, sitä ei irtoo, mutta kyllä heti kun ulkopuolisia tulee tuomaroimaan niin jo alkaa ääni täristä. Sitä odotellessa!

Eilen muuten pelasin todella todella pitkästä aikaa shakkia, tuota jaloa strategiapeliä. Ja voi kuinka sukka mä olinkaan! Ei pienintäkään yli yhden siirron ulottuvaa pelisilmää, aivan nolostuttavan huonoa. Tosin seliseli-selittää voin pistämällä heikon menestyksen ns. huonon hapen piikkiin, edellinen ilta kun meni lievästi sanottuna liian hilpeissä merkeissä. Oikeesti mä olen shakissa huono ihan reippaustasoon katsomatta...Ehkä pitäis liittyä johonkin shakkikerhoon.

Olen myös yrittänyt aktivoida itseni aamu-uimariksi. Kahdeksan aikaan aamulla uimahallille, ja uiskentelemaan eläkeläismummojen joukkoon kuntouimariradalle. Saa tuntea ylemmyydentuntoa näyttäessään nuoremmalta, hoikemmalta ja ohitellessaan hitaampia jopa kierroksella. Kilometri täyteen, ja lauteille kuuntelemaan mummojen juttuja naapurinsedän infarktista tai tulevasta lonkkaleikkauksesta. Se on toimintaa mun makuuni. Usein iltavuoroja tekevälle tää toimii aika hyvin, mutta koska epäsäännölliset työvuorot on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, en voi edes oikein vakiinnuttaa mitään toettyä aamua tähän toimintaan. Ja huominenkin vapaa-aamu menee kampaamon tuolissa.

Mutta tällaisia puuhailen näin helmikuussa. Lisäksi huomaan jo ajatuksissa kaihertavan Kesä Ja Festarit -kuumeen, joka aktivoituu yllättävän aikaisin talvella. Kohta on taas kalenteri ihan täynnä kaikkia ihania festivaaleja, joihin on vaan ihansiisniinkupakko päästä. Sitä paitsi Ämyjärjestelytkin alkavat taas kohta pyöriä vinhaa vauhtia, työnjakoa on jo suoritettu...jei!

Ei kai sit muuta. Heipat.

Matkaraportti ja Todellinen Arkiston Aarre!

Sinne jäi se lämpö ja pikkumekkosäät...

Hyvää uutta vuotta! Nyt pitäis vähän tsempata tän blogin päivittämisen kanssa. Onneksi apuun riensi puolikuntoisuus, lievä lämmön nousu ja kipeily, ja on taas pakko rauhoittua paikalleen. Siispä bloggailen.

Vuosikymmen vaihtui uuteen Egyptissä, Hurghadassa. Mä en ole ikinä ennen ollut joulun tai uudenvuoden aikaan reissussa, ja olikin kieltämättä aika hämmentävää nähdä perinteiset joulukoristeet ja valokaapelit palmujen katveessa. Lämpöä oli päivän kuumimpaan aikaan joka päivä noin 30 astetta, ja ympärillä vain hiekkaa, merta, ja, mainitsinhan jo, hiekkaa. Ja ruotsalaisia turisteja!

Valokaapeleita....ah!

Kyseessä oli myös elämäni ensimmäinen pakettimatka, ja suhtauduinkin ajatukseen nuivalla jännityksellä. Mielessä oli lampaiden lailla laumassa liikkuva joukko ihmisiä, jotka eivät tee koko viikon aikana yhtäkään itsenäistä päätöstä. Vieraita kieliäkään ei kai tarvitse käyttää...

No, onneksi se ei ihan noin mennyt, mutta omatoimireissaamiseen tottuneelle tällainen valmismatka oli kyllä silti aika eksoottista. Teimme viikon aikana kaksi ohjattua retkeä, joista varsinkin matka Luxoriin oli kyllä juuri sellainen lammaslauma seuraa johtajaa - tyyppinen ratkaisu. (Opas huusi kokoajan "jalla jalla!" ja tämä "mennääsnytjomikämaksaa" olikin ainoa lausahdus, jota ehdin paikallisella kielellä oppia. Ainiin, "habibi" tarkoittaa rakasta.)


Luxor oli kyllä Kuninkaiden laaksoineen ja Karnakin temppeleineen hieno paikka, vaikkakin satojen muiden turistien samanaikainen jokaiseen hautaholviin ja pylväikköön itsensä tunkeminen aiheutti vähän ärtymistä. Silti, mielen sopukat löysivät kätköistään paljon tuttuja historian tunnilla opeteltuja tarinoita Egyptistä. Pitäis varmaan kerrata! Ja miten ihmeessä ne muinaiset hieroglyfit voi tosissaan olla säilyneet niin hyvin? Osassa oli vielä värejäkin.

Ikimuistoisin päivä koko reissulla oli päivän mittainen snorklausretki koralliriutoille. Joskus olin puolihuolimattomasti snorkkelia kokeillut, mutta nyt varsinaisesti ekaa kertaa tositoimissa. Ja se vedenalainen maailma! Vaikka olinkin nähnyt kaikenlaisia kuvia ja luontodokumentteja Punaisen meren värikkäistä kaloista ja koralleista, oli se paikan päällä näkeminen aivan häkellyttävää! Vielä joskus uudestaan...


Muutoin reissu oli rannalla löhöilyä (ei mainittavia rusketusraitoja, mikä sinänsä ei ole mikään yllätys minun ollessani kyseessä), aamuviideltä minareettien huutoon heräilyä, ja Hurghadan kaupunkiin tutustumista ja paikallisten kauppiaiden kanssa vääntämistä hinnoista. Se, mikä jopa vähän negatiivisena jäi tuosta reissusta mieleen, oli juurikin hyvin aggressiivinen myynti- ja kaupantekokulttuuri. Ei puhettakaan, että kadulla olisi voinut kävellä kojujen ohi, ilman että löytää itsensä kojusta tai myymälästä, istutettuna penkille mukillinen teetä kourassa. (Hyvin jännittäväää kitkerän makuista punaista teetä, joka kohteliaisuussyistä piti tietysti aina juoda, onneksi oli sokeria.)


Yhdestäkään myymälästä ei taidettu päästä pois jotakin ostamatta, se tuputtamisen määrä oli melkoista. Hinnoista olisi aina pitänyt tinkiä jotakin 50 - 70 % pois, mutta me oltiin ihan höyniä, vasta viimeisinä päivinä alettiin vähän ymmärtää kaupanteon päälle. Meitä sitä paitsi huijattiin ainakin parfyymin ostossa, pullot pitävät sisällään kyllä hyvän tuoksuista, mutta todella rasvaista nestettä. Kuultiinkin jälkikäteen, että siellä osa kauppiaista lantraa oikeaa parfyymiä ruokaöljyllä. Kiva... Ja tuntui että missään ei saanut rauhassa katsella ja itse tutkia, vaan sekunnissa oltiin tyrkyttämässä. Se oli vähän tylsää.

Mutta, reissu oli silti mahtava, ja superrentouttava. Vuoden vaihteesta jäi ilotulitteet väliin, eikä siellä etelän lämmössä muutenkaan osannut ottaa tosissaan vuodenvaihdetta. Saas nähdä, missä ensi vuonna! Lisäksi pyramidit jäivät toistaiseksi näkemättä...ne, sekä mahtava merenalaismaailma ovat kyllä syitä palata joskus ehkä takaisin, kunhan kaikki muut maailman kolkat on ensin koluttu :) Mutta kyllä vaan oli aika mykistävää ajaa bussilla aamuviideltä keskellä ihka oikeaa aavikkoa, ja seurata kuinka aurinko kipuaa taivaalla korkeammalle....ah!

Sitten olikin paluun aika tänne Suomeen, ja aste-erot heiluivat siinä noin 60 celsiuksessa. Käsittämätöntä. Nyt pitäisi jaksaa taas aurinkoenergialla.

-----

Ja jos aurinkoenergiaa ei ole saatavilla, tässä käsittämättömän hieno dokumentti arkistojen kätköistä. Kyllä kotona on aina kaikki paremmin:

Hattula i fem minuter (2005)

Nauttikaa...

Joulun päätteeksi kettukarkkeja ja kameleita

Joulu on lusittu tältä vuodelta. Vaikka sitä tunnelmaa fiilistelin edellisessä tekstissäni, on taas silti rentouttavaa, että joulun suorittaminen on ohi tältä vuodelta. Lanttulaatikko jo konvehdit tulee jo kurkusta ylös, ja keskinkertaisen mitäänsanomattomia tv-elokuvia on tullut katsottua luvattoman paljon.

Aattoiltana hautuumaalla sentään löytyi se oikea kaunis tunnelma, samaten kotimatkalla pimeää lumista hiekkatietä kävellessä ja kirkasta tähtitaivasta tuijotellessa. Taisin olla vähän liiankin fiiliksissä, kun en katsonut jalkoihini ollenkaan, ja seurauksena muksahdin somasti ojaan. Polveen onkin syntynyt tämän joulun ihmeen muistoksi kaunis mustelma.

Eilen illalla karkoitettiin joulukooma kaverin intia-henkisillä tupaantuliaishipoilla, joulusta ei ollut enää tietoakaan, paitsi konvehtitarjoiluiden muodossa. Kyllä kettukarkit silti vaan vie aina voiton, vaikka sokerisia ovatkin. Joskin ajatusleikki raa'asta ketunlihasta läskireunuksilla (no vähän niinkuin joulukinkussakin) ei ole hirveän viehättävä. Nams.

Tänään ei ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa on sitten pitänyt ottaa jo uusia haasteita vastaan. Aamuyöllä 2:35 lähtee pikavuorobussi lentokentälle, ja Egypti kutsuu. Pakkaaminen on ollut vähintäänkin hidasta, hajanaista ja tuskallista. Onneksi olo on jo kohentunut....ja mieliala kohenee kokoajan, pian jo olen siellä muumioiden ja faaraoiden kanssa leikkimässä! Ja eikös ne itämaan tietäjätkin kameleineen ole jostain sieltä huudeilta? Tää reissu on siis ajankohdallisesti varsin pätevä.

Harmi vaan, kun nyt sitä mustelmaa ei voi peittää talvikalsareiden alle.

PakkasLomaYstäviäJee!

Nyt on syyskauden työssä raataminen ohi, Hip hei! Tänään tule joukkio ihania ystäviä pitkästä aikaa kylään. Se, että joku asuu esimerkiksi tunnin junamatkan päässä, ei silti tarkoita että välttämättä näkisi usein. Kesällä sitä on jotenkin aktiivisempi liikkumaan, näin talven pimeillä jokainen mönkii vain omaan pesäänsä ja pitää yhteyksiä lähinnä naamakirjan kautta.

Jo nyt koen, että konvehteja on näköpiirissäni liikaa. Lisäksi olen syönyt jo kaksi joulupäivällistä, sekä lukuisia muita pikkujouluherkkuja. Mutta fiilikset ovat katossa. Ulkona on pakkasta -19 astetta, ja ikkunan läpi katsottu maailma on kuorrutettu huurteella. Haluaisin tehdä jäälyhdyn, mutta mulla ei ole tarkoitukseen sopivaa peltiämpäriä. Muovinen taitaisi vaan hajota. Kuulemma maitotölkkiinkin vois tehdä jäälyhdyn, ehkä kokeilen...

Nyt on hyvä päivä. Hyvää enteili sekin, kun eilen illalla saunailtamista palattuani huomasin hukanneeni toisen korviksen. Aamupostia hakiessani löysinkin sen etuoveltani. Tästä tulee hyvä loma!

Riemun raikkahin aika

Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä...Tässä joululistaa kaikille tontuille.

Jouluvalot. Aargh! Asia josta ei voi vain angstata liikaa. Naapuri on viritellyt aivan järkyttäviä valoletkuja sun muita rumiluksia pimeyteen hohtamaan, uusimpana tulokkaana lumiukon mallinen iso värikäs valoinstallaatio. Myöskin läheisen rakennustyömaan lipputankoon viritetty sininen vilkkuvalo jaksaa itkettää joka päivä. Tule joulu herttainen.

No en mä itsekään mikään lampunkeksijä ole jouluvalojen kanssa näköjään. Eilen hyhmäisessä itsenäisyyspäivän nollakelissä varmaan tunnin virittelin takapihan aitalaudoitukseen valosarjaa, ja kun urakka viimein oli ohi, kylmissäni ja nälkäisenä huomasin, että valot eivät pala. Joulumieli ei ollut kovin korkealla. Puuh! (Myöhemmin tosin opin, että olohuoneeni ovenpielessä olevat eimihinkäänvaikuttavat valokatkaisijat ovatkin ulkopistorasiaa varten. Ja kas, valo syttyi. Aina oppii uutta.)

Lahjapaperit ja joulukortit. Mä pyrin siihen, että kierrätän joulupaperit ainakin vielä toiseen kertaan, jottei tarvitse joulupaperiroskaa hirveästi kasvattaa. Mutta missä menee raja, että papereita kehtaa kierrättää? Kaivoin viime joululta jemmattuja papereita, ja ainakin osa näytti siltä, että olin rutistanut niistä ruttupalloja. Päädyin sopuratkaisuun. Ostin pitkin hampain kaupasta yhden uuden rullan paperia. Jos siis saat minulta hieman ruttuisen joulupaketin, se tarkoittaa, että olet henkilö, jonka seurassa voin olla oma viimeistelemätön itseni. Uutuuttaan kiiltävä paperi menee niihin muutamiin ns. "edustuspaketteihin". Ja osa ruttupaperista kivasti päätyi jo joulukorttien somisteeksi...

Joulukalenteri. Vaikka mä koen monella tapaa olevani lapsenmielinen ihminen (ja näin minulle on moneen otteeseen myös sanottu) ei joulukalenteri tänä vuonna ole voinut mua enää oikeastaan vähempää kiinnostaa. Jopa Huvudstadsbladetin vuosittain mulle lähettämä astetta särmikkäämpi kalenteri unohtuu päivittäin, ja avaan luukkuja velvollisuudentuntoisesti parin päivän viiveellä. Ehkä mun täytyy pitää taukoa joulukalentereista, ja löytää ne joskus uudelleen.

Joulumainoksista sun muusta hömpästä en lähde edes puhumaan....onneksi ne ei hirveesti mua kosketa, kun postilaatikko kieltää mainokset ja telkkarikin puuttuu. Pakko tuonne kaupungille kyllä silti vielä jotain on mennä ostelemaan, ja siellä se hypetys viimeistään lentää silmille. Voisko joulu olla ilman hysteriaa, kiitos?

Mutta on tää kaikki kivaakin. Ekat joulutortut on jo syöty, ja kuola valuu vieläkin. Pikkujouluja pukkaa riittämiin, ja Spotifysta on hauska kaivaa mitä ihmeellisempiä joulukappaleversiointeja tunnelmamusiikiksi. Plus mä vaan niin tykkään askartelusta. Glitter on kiellettyä juhlavaatteissa, kampauksissa ja jouluvaloissa, mutta perusteltua jouluaskarteluissa. Piste.

Onnistumisen kokemuksia

Siitä huolimatta, että Suomen "talvi" pistää parastaan kaikennielevällä pimeydellä ja sumuisuudella, on viime aikoina elo ollut oikeastaan aika mukavaa. Lieneekö syynä d-vitamiinit, joita viimein äitini massiivisesta painostuksesta ryhdyin napsimaan. Vaikka sitten niin.

Olin viikonloppuna kotonakotona käymässä, ja äiti työnsi mulle kutimet käteen. Kaulaliina oli tavoite. Hetken löi ihan tyhjää. Mä olen viimeksi ala-asteella tehnyt käsitöitä, jotain epämääräistä ehkä tässä välissä yrittänyt pakertaa, siitäkin kerrasta kuitenkin on jo useampia vuosia. Hetken kun aivonystyröitään ja lihasmuistia viritteli, löytyivät oikeat otteet ja puikot alkoivat laulaa, aluksi melko nihkeästi ja hapuillen tosin. Mä olin silti ihan fiiliksissä. "Jee, osaan luoda silmukoita ja neuloa oikein!" Jälki ei ehkä ollut ihan Suuri Käsityölehti -tasoa, mutta mä olin aidosti ylpeä itsestäni. Vielä mä joskus innostun oikein kunnolla, varokaa...

Mutta tänään vasta hieno hetki olikin. Egyptin reissuun, elämäni ensimmäiseen rantalomaan on enää himpun päälle kuukausi, ja päätin jokin aika sitten, että uudet bikinit on saatava. Uikkareiden osto on aina ollut henkilökohtainen matka alimpaan helvettiin, joten en ollut pikku projektistani varsinaisesti innoissani. Kunnes päätin sitten, että menen ihan alusvaateliikkeeseen niistä ostamaan. Ensinnäkin marraskuu ei ole varsinaista rantahepeneiden sesonkiaikaa, eikä tavallisten vaatekauppojen bikinivalikoima ole tähänkään mennessä ikinä tuonut minulle muuta kuin karmeuksia peilissä, ja mukaan se vähiten hirveä versio.

Tänään sen sijaan sain kokeilla päälleni juuri mulle sopivan kokoisia ja mallisia aivan ihania bikinejä, kymmenen vaihtoehdon joukossa oli korkeintaan kaksi hutia. Eikä peilistä kurkistanut ollenkaan hirviöitä, vaikka niin pelkäsinkin. Mahtavaa! Mukaan lähtivät ihkut ananaskuosiset yksilöt ja hyvä mieli. Ei toki yksi ostosmatka ulkonäköäni muuttanut (vararengas on ihan saman kokoinen kyllä tuossa vyötäröllä), mutta pääsin irti elinikäisestä uikkariostostraumasta.

Suosittelen täten syysmasennuksen hoitoon kaikille lämpimästi neulomista ja bikinien ostoa, kiitos ja hei!

Egyptiä odotellessa....