Ruumiillista ponnistelua

Lihaksiin sattuu. Aika paljon. Hartiat, käsivarret, selkä- ja vatsalihakset...noh, oikeastaan kaikki lihakset ovat nyt isosti läsnä mun mielessä, varsinkin jos vähänkin liikahdan. Kaikki tämä johtuu eilisistä pihatalkoista. Muistona on myös kauniisti palanut naama.

Eilenhän oli jokin ihmeen lämpöennätyspäivä, ja taloyhtiön pihatalkoita huhkittiinkin sitten nelisen tuntia aivan suorassa auringonpaisteessa. Mun homma oli meidän pihan leikkikentän (jota ei oo ikinä edes käytetty, kun taloyhtiössä ei yhtäkään mukeloa tähän mennessä ole asunut) ja ruokailupaikan (jota eilen ehkä ensimmäistä kertaa käytettiin, kun me siinä grillailtiin) alueen siistiminen. Käänsin siis neljän tunnin ajan maata, ja löysin pihapöydän alta mm. rikotun oluttölkin ja noin 40 cm korkeaksi ehtineen koivuntaimen. Muita jännittäviä löytöjä olivat kastemadot ja tupakantumpit. Lopputulos näytti aluksi perunapellolta, mutta hiekka-alueen tasauksen jälkeen piha on kuin uusi.

Jännä juttu, mutta oli tosi kivaa! Ja yleensäkin se, että naapureiden kanssa tehdään jotain yhdessä. Yleensähän se on pihamaalla vahingossa törmäämistä töistä tullessa tai roskapussia kiikuttaessa, ja epämääräinen, ehkä hieman vauvautunut moikkaus. Kyllä tällainen hikipäässä kiroileminen ja lopuksi grillaaminen kasvot hiekassa varmasti yhdistää.

Juuri nyt, kun ulkona on mahdollisesti yhtä lämmin sää kuin eilen, mä kaivelen yläkaappien perukoilta lasketteluhanskoja ja urheilukerrastoja. Rinkka on jo täpötäynnä, ja siellä on vasta kaikki vaatteet. Jo aiemmin mainittujen simalitrojen sijoittaminen kantamuksiin saattanee tuottaa jonkin sortin haasteita. Lisäksi mukaan lähtevät sukset, sauvat ja lumikengät.

Vaatii hieman mielikuvitusta nähdä itsensä lumikenkäilemässä tulevina päivinä, kun juuri nyt parantelen auringossa palanutta olkapäätäni (kertoo siis vaatekerroksen määrästä jotakin). Eiköhän se luonnistu aika kivasti kuitenkin.

Tällä hetkellä sää Levitunturin huipulla +2 astetta. Rinteitä auki 39 kappaletta, ja hiihtolatujakin kunnossa 230 kilometrin sivakoinnin verran. Että ensi viikolla mun muuten niin vähälle käytölle jääneet lihakset varmaan pääsee hyvään rääkkiin, ja happimyrkytyksenkin vaara voi olla. Hyi, terveellistä...

Simaa ja kaikenlaista junailua

Tämä viikko tulee kyllä olemaan maantieteellisesti haastava.

Huomisiltana hyppään työkaverin kanssa yöjunaan (eka kerta ikinä makuuvaunussa!) kohti Oulua ja nuorisotyöpäiviä, jossa sitten sutjakkaasti vietämme paripäiväisen hetken. Paluun teemme kotikonnuille perjantaina jossakin vaiheessa. Kaikki tämä, vain jotta voisin sunnuntai-iltana samaiselta Hämeenlinnan rautatieasemalta hypätä jälleen yöjunaan. Tuokin juna menee Ouluun, mutta myös paljon pidemmälle, kohti Kolaria, josta linja-auto kohti Leviä.

Että joo, junassa tulee vietettyä aivan käsittämättömästi aikaa lähiaikoina. Syitä Oulusta kotiutumiseen (sen sijaan että vaikka löytäisi sieltä majapaikan viikonlopun yli ja saisi työpaikan kustantamana matkan puoleen väliin kohti lomakohdetta, kuten kaksi kaveriani ovat onnistuneet homman kohdallansa järkkäämään) kyllä on. Sunnuntaina on jälleen teatteriesitys. Lisäksi emännöin kivoja kemuja lauantaina, kahdeksan kuukautta maanpaossa (eli vaihdossa) ollut hyvä kaverini kun palaa takaisin kotiin kanukkien maasta.

Että eipä tuo junailu nyt niin edes haittaa. Pitää vaan keksiä tekemistä matkalle. Jälkimmäisellä reissulla ohjelmaa tuottaa varmasti ihan pelkästään tavaran määrä ja sen siirtely, olenhan varustamassa mukaani mm. 7,5 litraa simaa.

Juuri äsken simaämpäri täyttyi, riittävä määrä hiivaa vielä sekaan ja kansi päälle. Huomenna luvassa pullotus (haasteena suppilottomuus). Viimeksi taisi mennä mun juoma vähän kiljun puolelle. Nyt tarkkana sen kuivahiivan ja mittalusikan kanssa....

Linnoitus, rautaharava, ruusu ja maitopurkki.

Onnistuneen viikonlopun ainekset koostuvat mm. seuraavista osasista:

1. Lähde retkelle.
Eilen tehtiin kaverini kanssa ekskursio Tenholan linnavuorelle, joka sijaitsee kodistani ehkä noin kahdeksan kilometrin päässä (ja jossa en, vaikka olenkin yhteensä yli 20 vuotta tällä paikkakunnalla asunut, koskaan aiemmin ollut käynyt). Sää oli aika naurettavan täydellinen auringonpaisteineen ja sinisine taivaineen. Tuuli sentään oli vähintäänkin navakka, pitihän jotakin haastetta kipuamisessa olla.

Taas tajusin, kuinka ihanaa on eräillä. Kiivetä jonnekin korkealle ja vähän hengästyä, katsoa maisemia ja nauttia. Lopuksi viritellään nuotio, ja paistetaan makkaraa termarissa olevan kuuman mehun kaveriksi. Eikä se vaadi välttämättä suurta irrottautumista, tai ajallista uhrausta. Pari tuntia päivästä, mutta jaksamista viikoiksi...

2. Käännä maata.
Ulkoilu jatkui tänään taloyhtiön pihatalkoiden merkeissä. Tuuli oli edelleen niin kova, ettei haravointia voinut ajatellakaan. Sen sijaan tartuttiin rautaharavaan ja -lapioon, ja kaivettiin hiekoitukselta kasvavat ruohotupot ja sammalet pois. Homma oli sen verran rankkaa, että mun oikean puoleiset vinot vatsalihakset ei välttämättä aio huomenna tehdä mun kanssa yhteistyötä. Tuollainenkin homma kuulostaa tosi ankeelta, mutta loppujen lopuksi se välitön tulosten näkeminen onkin aika kivaa. Onkohan tämä taas merkki keski-ikäistymisestä, pihatöistä nauttiminen?

3. Muista vuorosanasi ja onnistu.
Pari tuntia sitten mä kotuduin meidän ensi-iltanäytöksestä. Siellä oli nopeesti laskettuna toista kymmentä mun perheenjäsentä/kaveria/sukulaista/työkaveria...onneksi tajusin tämän kaiken vasta esityksen jälkeen. Ja nyt on juuri niin voittajaolo kuin arvasin, juuri tämän takia mä aina tungen itseni mukaan ties mihin teatteriprokkiksiin. Mikään ei oo niin kivaa, kun kuulla yleisön nauravan jollekin, mitä on juuri sanonut tai tehnyt lavalla!

Äsken tallustelin ensi-iltaruusu ja kahvittelusta ylijäänyt avattu maitotölkki kourassani kotiin, hymy naamalla. Voiks joka viikonloppu olla näin kiva?

Jänskäilee

Nythän on niin, että meidän harrastajateatterin enskari on YLIHUOMENNA! (Oikeastaan melkein jo huomenna, onhan kello lähes puolenyön. omg.)

Musta tuntuu niin ei-valmiilta esiintyyn yleisölle, ja huominen kenraali tulee menemään varmaan tooooodella hyvin... Mä vihaan tätä jännitystä, ja tietoa siitä, että laiskuudessani en oo treenaillu tarpeeks. Mutta toisaalta, just siksi teatteri on niin kivaa. Kun tämän hetkisestä tunteesta pääsee ohi, se on aina riemastuttavaa, mokasi tai ei. Sunnuntain esityksessä tulee kylläkin oleen paikalla mun porukat, kavereita, työkavereita...ties ketä. Huih! Noh, kuudessa viikossa varmaan ehtii tulla jonkinlainen rutiini asiaan.

Mua jänskättää myös ensi viikon hammaslääkäri (viimeks oon käynyt melkein kolme vuotta sitten kun viisaus vietiin). Ankeeta, mutta parempi mennä. Pysyy hymy säihkyvänä.

Ja sitten vielä mua jänskättää, tosin huomattavasti positiivisemmalla tavalla kuin edellinen, reilun viikon päästä starttaava Levin reissu. On taas yksi kausi jääny väälistä, lautailutaidot on varmaan ihan nollassa. Oon luultavasti pääosin suksilla kuiteskin. Tätä ennemminkin täpinöin kuin jänskätän. Hih hii!

Mikäköhän muu mua vois vielä jänskättää? Se, että saankohan unta, kun jänskättää niin paljon?

Pässiäisestä jäi käteen:

- Rairuoho, joka ei vaan suostunut kasvamaan isoksi. Tai tarkemmin määriteltynä oikein miksikään. Mullasta kohosi ehkä kolme puoliksi vihreää kortta. Viimeinen sijoituspaikka roska-astia.

- Yksi Mignon-muna, niinkuin joka vuosi. Aina liian makea, ja saa tajuamaan, miksi niitä haluaa syödä vain yhden per vuosi.

- Pääsiäiskuvaelma lauantaina Hämeenlinnan kirkossa. Paikalla yleisössä oli myös parikymppisiä nistejä pupillit neulanterän kokoisina. Jännittävintä koko tapahtumassa olikin seurata ehtoollisen aikana, pysyvätkö he pystyssä. Juuri ja juuri.

- Päätös, että vähemmän on enemmän. Noin niinkuin alkoholipitoisten juomien ollessa kyseessä. (Salasana "mojito-kannu".) Sunnuntai-illan kemut Helsingissä oli aivan hulvattoman huiput, mutta ei tällainen vanhan ihmisen elimistö kestä enää. Eilinen olikin jälkimainingeissa mun henkilökohtainen pitkäperjantai.

- Dagen efterin kourissa askarreltu henkarikoukku. Kaikenlainen askartelu on nyt ah niin pop, ja eilen oli tarkoitus porukalla kokoontua askartelemaan koruja ynnä muuta pientä kivaa. Pizzan syöminen kiinnosti tosin enemmän. Ja mun muka hieno taideteokseni näytti kuulemma enemmän hirttosilmukalta. Kiitti, kaverit.

- Iso läjä nappeja, joita löysin porukoilta, joku mummon vanha laatikko. Netistä tilasin kaverin vinkkaamana esimerkiksi erilaisia korvispohjia, sekä koukullisia että tapillisia. Kunhan posti tuo tilauksen tullessaan, alan tehtailla nappikoruja minäkin. Jee!

- Ensimmäiset tän kevään aidosti lämpimät päivät (joskin oli myös tosi tuulista). Nyt alkaa katse suuntautua jo ihan varkain kesää kohti.

------

Että aika kivat pyhät oli. Tänään leikin kummitytön (6kk) kanssa jänniä leikkejä, kuten äh-ääntelyä, sormista vetelyä ja kierähtämistä. Aurinko paistoi, ja laskin kalenterista, että mun ekaan palkalliseen kesälomaviikkoon ikinä on alle kaks viikkoa. Silloin mä suuntaan Leville mun Snow Dance -merkkisten 90-luvulta peräisin olevien kakkosnelosten kanssa.

Nyt mä suuntaan saunaan ja nukkumaan. Vielä on vähän tuo unen ja voimien varastointi vaiheessa. Heipat.

Lomallaolon opettelua

Heräsin pitkästä aikaa päivään, jota ei oltu ennalta mitenkään ohjelmoitu. Se oli hämmentävä tunne. Nousin ylös päänsärkyisenä liian pitkistä yöunista (12 h), ja olin ihan hukassa. Jaa, mä voin siis ihan rauhassa nyt vaan keittää kahvit ja lukea uusinta Rumbaa? Ei tarvitse vahtia kelloa? Ja ei vai haittaa, jos lojuu pyjamassa vielä tunninkin päästä, niinkö?

Tuosta tietää, että tällä pienellä ihmisellä on taas ollut ihan liian kiire. En taida olla ainoa, joka on kuin puusta pudonnut pääsiäisen tuomien ylimääräisten vapaapäivien ansiosta, ainakin jos kaikkitietävään todellisuusfoorumiin, eli Facebookin statuspäivityksiin on uskomista. (Tänään kyseisen tietotoimiston mukaan myös tosi moni, minä mukaanlukien, on käyttänyt vapaa-aikansa siivoamalla. Nyt kiiltää koti, ainakin hetken.)

Onneksi tämä poikkeuksellinen vapaa-aika on vain väliaikainen olomuoto. Huomenna on työpäivä, joskin lyhyt sellainen. Illalla töiden jälkeen aiotaan kaverin kanssa mennä katsomaan pääsiäiskuvaelmaa kirkkoon...eli se niistä villeistä vuosista, kun pääsiäinen tarkoitti neljän päivän ryyppyputkea (no okei, henk. koht. en kyllä moiseen oo kyennyt, mutta käsi ylös: aika moni?).

Sunnuntaina kylläkin on ilkamointia takuuvarmasti luvassa, kun suuntaan Helsinkiin kavereiden tuplasynttäreille...bileet on nimetty mainiosti "Juhlat syystäkin", vastapainona taannoisille "Juhlat ilman erityistä syytä" -kemuille. Että on se ihan jees, kun näin pääsiäisenä on se vapaa maanantai kuitenkin. Eiköhän näihin vapaapäivien tunnelmiin päästä tämän alkukankeuden jälkeen ihan sujuvasti, ei huolta.

PS. Mä en ole vielä syönyt mun jokavuotista Mignon-suklaamunaani, mulle saa tuoda sellaisen ihan milloin vain!

Pajunkissa ja kebabeläin

Hiljaisen viikon tarinoita:

Mua harmitti viikonloppuna, kun tajusin, etten mitenkään ollut koristautunut tulevaan pääsiäisaikaan. Menin sitten virpomisaamuna mattimyöhäisenä etsimään pajunkissoja jostakin. Selvähän se, että kaikki mahdolliset lähitienoon puskat oli jo riivitty viimeisistäkin pajunkissoista, ja jäljellä oli vain rumia torsoja. Urhoollisesti kuitenkin sotkettuani lenkkarini mutaan hankalissa ojaolosuhteissa, sain kimpun pajunkissoja koristamaan kotiani.

Palmusunnuntaita varten varauduin pienillä suklaamunilla, jos vaikka joku tulisi virpomaan. Päivä kului eteenpäin, eikä ketään kuulunut. Mähän sitten leffaa katsellessani ja laiskotellessani olin jo syönyt melkein kaikki munat, kun ovikello soi...riitti niille kolmelle pikkunoidalle sentään pari jokaiselle. Illalla kaksi kaveriani koputteli mun ikkunaan, ja tuli virpomaan tieltä löytämänsä kärsineen risun kanssa (oli siinä vielä ehkä jäänteitä jostakin värikkäästä koristeesta). Munia riitti vielä heillekin (mä en tykkää valkosuklaasta, yäks).

Pääsiäistunnelmaa lisäs vielä se, kun mä sain viimein mun uudet verhot ikkunaan! Nyt mun olkkarissa on kevät (paksut punaiset verhot takas sen, että mun luona oli joulu ainainen), kun vihreet verhot ja maljakossa pajunkissat tuo ihan uutta tunnelmaa. Jepulis.

Pajunkissasta kukkaruukkuun. Eilen sain kuulla, että lähden toukokuun lopussa viiden päivän koulutusmatkalle Turkkiin. Ajatelkaa! En oo ikuna siellä käynyt, jännää. Matka on mulla täysin ilmainen, ja siellä ois tarkotus verkostoitua muiden maiden kansainvälisyys- ja EVS-vapaaehtoistoimijoiden kanssa. Eli töitä, töitä, mutta eipä oo huonot puitteet ei. Työkaveri oli kateellinen, mutta leppyi, kun lupasin metsästää kebabeläimen matkaltani tuliaiseksi hänelle... (Kertooks joku muuten tyhmälle, mitä lihaa se ihan OIKEESTI on?)

Kilpailutahtoa?

Mä oon aina ollut vähemmän kilpailuhenkinen tyyppi. Eilinen värikuulasota oli hyvä esimerkki taas kerran. Mulla oli tosi hauskaa, ja räiskiminen oli kivaa (sen sijaan esimerkiksi silmälasien huurtuminen maskin alla ei ollut kivaa, tai se, että "vedenpitävät" kengät sisälsivät noin kaksi litraa vettä per jalkine illan päätteeksi), mutta hyökkäävyys puuttui. Mä tykkäsin aina olla se puolustaja, tai taustatuki, sivulta ja takavasemmalta kiertävä, ja niin edelleen.

Sama pätee mihin tahansa urheilulajiin tai kisailuun. Tunnen ihmisiä, joille jo sana "kilpailu" on sellainen punainen vaate, että he puuskuttavat verisuoni otsassa pullistuen minkä tahansa kiven läpi. Siinä vaiheessa, ilman muuta kunnon motivaatiota, mä huokaisen ja luovutan mukavuudenhaluisena. Mä huomaan olevani usein kykenemätön antamaan kaikkeani ja pinnistämään viimeisiä voimiani, koska en yksinkertaisesti vain viitsi.

Toinen esimerkki saamattomuudestani on ns. "kesäksi kuntoon 2009 -kampanja", jonka kahden kaverini kanssa olen laittanut pystyyn. Laihduttaa pitäisi, mutta missä on motivaatio? Toinen kavereista sanoikin aika hyvin tässä joku viikko sitten, että mun ongelma on se, etten oo tarpeeksi kilpailunhaluinen. Suoraan sanottuna en ole tehnyt mitään laihduttamisen eteen. (Ainoastaan käynyt säännöllisesti vaa'alla, siitä koituva ylimääräinen tasajalka-askellus ei taida ihan riittää kilojen karistamiseen?)

Mut saa liikkeelle ja voitontahtoiseksi vasta kun hypetys on tarpeeksi korkealla, ja muiden aggressiivisuus tarttuu muhun kuin vahingossa. Tai sitten olen lähtökohtaisesti into piukassa asian suhteen. Enhän mä ikinä voittamista pane pahakseni, mutta mulle se vaan useimmiten ei ole se pääasia. Ehkä mä kuulostan just siltä tyypiltä, joka oli aina huono koululiikunnassa, ja yrittää selitellä huonoa menestystään, ja painottaa hyvän yrityksen arvoa. Itse asiassa mä oon just se tyyppi, ja aidosti sitä mieltä!

Välillä ei tosin irtoa edes sitä hyvää yritystä. No, laihdutus ei mua todellisuudessa juuri kiinnosta, kukaan ei siitä kärsi, jos mä oon vätys, eiks niin? Oma vika, metsäsika, sanon tähän (toi on mun lempparisanontoja, viivistä ja wagnerista.)

Värikuulasodassa se aggressiivisuus kyllä kieltämättä kasvoi peli peliltä, mutta aluksi fiilistelin ihan vaan sitä rämpimistä ja vaanimista. Ja nyt mä oon vaan tosi ylpee mun mustelmista.

Ja joo okei, oli se voittaminen, ja se kun ammuin vastustajan pois pelistä....oli se tosi hienoo!

Mistäs mä saan ton saman voitontahdon mun laihdutuskampanjaani? Kertokaas se.

Kuraisia sillejä

Eilen oli aprillipäivä. Töissä mua oli muistettu pikku källillä; kaikki mun työhuoneen eri kaappien avaimet (joita on suunnilleen 6 erilaista) oli sekoitettu keskenään. Lisäksi mun kengät oli näppärästi laitettu roskikseen (ikävä kyllä aktiivinen siivooja oli jo vienyt roskat mennessään, mutta popot saatiin kyllä paikallistettua erinäisten vaiheiden jälkeen). Haa haa, se vasta oli jotakin se.

Aprillipäivä on kyllä hyvä keksintö. Tosin mä en ikinä oo se juoniva osapuoli, vaan ihan täysin se, jota jallitetaan. Ja joka kerta menen lankaan. Sen lisäks, että mä olen helposti huvitettava, mä olen myös helposti jekutettava. Liian hyväuskoinen taidan olla.

Mutta onhan se hyvä, että yhtenä päivänä vuodessa saa olla rehellisen vahingoniloinen lähimmäisilleen (sillä onhan se iloista vilpittömintä ja aidointa), ja samalla muistaa kanssaeläjiä, yleensä ihan hyvällä tarkoituksella kuitenkin.

---

P.S. Olin tänään metsässä tarpomassa lumihangessa pari tuntia työajalla. Suunniteltiin myöhempää käyttöä varten jännittävää seikkailurataa risukon sekaan. Yleensä hyvän työpäivän merkki on lähtökohtaisesti se, että asuvalintana ovat ulkoiluhousut ja vaelluskengät. Minä tykkään. Ja huomenna on luvassa värikuulasotaa nuorten kanssa illan ratoksi. Oon nähnyt tyyppien esittelevän mustelmiaan jälkikäteen, saa nähdä, olenko vielä yhtenä kappaleena illan jälkeen...