Kilpailutahtoa?

Mä oon aina ollut vähemmän kilpailuhenkinen tyyppi. Eilinen värikuulasota oli hyvä esimerkki taas kerran. Mulla oli tosi hauskaa, ja räiskiminen oli kivaa (sen sijaan esimerkiksi silmälasien huurtuminen maskin alla ei ollut kivaa, tai se, että "vedenpitävät" kengät sisälsivät noin kaksi litraa vettä per jalkine illan päätteeksi), mutta hyökkäävyys puuttui. Mä tykkäsin aina olla se puolustaja, tai taustatuki, sivulta ja takavasemmalta kiertävä, ja niin edelleen.

Sama pätee mihin tahansa urheilulajiin tai kisailuun. Tunnen ihmisiä, joille jo sana "kilpailu" on sellainen punainen vaate, että he puuskuttavat verisuoni otsassa pullistuen minkä tahansa kiven läpi. Siinä vaiheessa, ilman muuta kunnon motivaatiota, mä huokaisen ja luovutan mukavuudenhaluisena. Mä huomaan olevani usein kykenemätön antamaan kaikkeani ja pinnistämään viimeisiä voimiani, koska en yksinkertaisesti vain viitsi.

Toinen esimerkki saamattomuudestani on ns. "kesäksi kuntoon 2009 -kampanja", jonka kahden kaverini kanssa olen laittanut pystyyn. Laihduttaa pitäisi, mutta missä on motivaatio? Toinen kavereista sanoikin aika hyvin tässä joku viikko sitten, että mun ongelma on se, etten oo tarpeeksi kilpailunhaluinen. Suoraan sanottuna en ole tehnyt mitään laihduttamisen eteen. (Ainoastaan käynyt säännöllisesti vaa'alla, siitä koituva ylimääräinen tasajalka-askellus ei taida ihan riittää kilojen karistamiseen?)

Mut saa liikkeelle ja voitontahtoiseksi vasta kun hypetys on tarpeeksi korkealla, ja muiden aggressiivisuus tarttuu muhun kuin vahingossa. Tai sitten olen lähtökohtaisesti into piukassa asian suhteen. Enhän mä ikinä voittamista pane pahakseni, mutta mulle se vaan useimmiten ei ole se pääasia. Ehkä mä kuulostan just siltä tyypiltä, joka oli aina huono koululiikunnassa, ja yrittää selitellä huonoa menestystään, ja painottaa hyvän yrityksen arvoa. Itse asiassa mä oon just se tyyppi, ja aidosti sitä mieltä!

Välillä ei tosin irtoa edes sitä hyvää yritystä. No, laihdutus ei mua todellisuudessa juuri kiinnosta, kukaan ei siitä kärsi, jos mä oon vätys, eiks niin? Oma vika, metsäsika, sanon tähän (toi on mun lempparisanontoja, viivistä ja wagnerista.)

Värikuulasodassa se aggressiivisuus kyllä kieltämättä kasvoi peli peliltä, mutta aluksi fiilistelin ihan vaan sitä rämpimistä ja vaanimista. Ja nyt mä oon vaan tosi ylpee mun mustelmista.

Ja joo okei, oli se voittaminen, ja se kun ammuin vastustajan pois pelistä....oli se tosi hienoo!

Mistäs mä saan ton saman voitontahdon mun laihdutuskampanjaani? Kertokaas se.