Joulu on lusittu tältä vuodelta. Vaikka sitä tunnelmaa fiilistelin edellisessä tekstissäni, on taas silti rentouttavaa, että joulun suorittaminen on ohi tältä vuodelta. Lanttulaatikko jo konvehdit tulee jo kurkusta ylös, ja keskinkertaisen mitäänsanomattomia tv-elokuvia on tullut katsottua luvattoman paljon.
Aattoiltana hautuumaalla sentään löytyi se oikea kaunis tunnelma, samaten kotimatkalla pimeää lumista hiekkatietä kävellessä ja kirkasta tähtitaivasta tuijotellessa. Taisin olla vähän liiankin fiiliksissä, kun en katsonut jalkoihini ollenkaan, ja seurauksena muksahdin somasti ojaan. Polveen onkin syntynyt tämän joulun ihmeen muistoksi kaunis mustelma.
Eilen illalla karkoitettiin joulukooma kaverin intia-henkisillä tupaantuliaishipoilla, joulusta ei ollut enää tietoakaan, paitsi konvehtitarjoiluiden muodossa. Kyllä kettukarkit silti vaan vie aina voiton, vaikka sokerisia ovatkin. Joskin ajatusleikki raa'asta ketunlihasta läskireunuksilla (no vähän niinkuin joulukinkussakin) ei ole hirveän viehättävä. Nams.
Tänään ei ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa on sitten pitänyt ottaa jo uusia haasteita vastaan. Aamuyöllä 2:35 lähtee pikavuorobussi lentokentälle, ja Egypti kutsuu. Pakkaaminen on ollut vähintäänkin hidasta, hajanaista ja tuskallista. Onneksi olo on jo kohentunut....ja mieliala kohenee kokoajan, pian jo olen siellä muumioiden ja faaraoiden kanssa leikkimässä! Ja eikös ne itämaan tietäjätkin kameleineen ole jostain sieltä huudeilta? Tää reissu on siis ajankohdallisesti varsin pätevä.
Harmi vaan, kun nyt sitä mustelmaa ei voi peittää talvikalsareiden alle.
27. joulukuuta 2009
18. joulukuuta 2009
PakkasLomaYstäviäJee!
Nyt on syyskauden työssä raataminen ohi, Hip hei! Tänään tule joukkio ihania ystäviä pitkästä aikaa kylään. Se, että joku asuu esimerkiksi tunnin junamatkan päässä, ei silti tarkoita että välttämättä näkisi usein. Kesällä sitä on jotenkin aktiivisempi liikkumaan, näin talven pimeillä jokainen mönkii vain omaan pesäänsä ja pitää yhteyksiä lähinnä naamakirjan kautta.
Jo nyt koen, että konvehteja on näköpiirissäni liikaa. Lisäksi olen syönyt jo kaksi joulupäivällistä, sekä lukuisia muita pikkujouluherkkuja. Mutta fiilikset ovat katossa. Ulkona on pakkasta -19 astetta, ja ikkunan läpi katsottu maailma on kuorrutettu huurteella. Haluaisin tehdä jäälyhdyn, mutta mulla ei ole tarkoitukseen sopivaa peltiämpäriä. Muovinen taitaisi vaan hajota. Kuulemma maitotölkkiinkin vois tehdä jäälyhdyn, ehkä kokeilen...
Nyt on hyvä päivä. Hyvää enteili sekin, kun eilen illalla saunailtamista palattuani huomasin hukanneeni toisen korviksen. Aamupostia hakiessani löysinkin sen etuoveltani. Tästä tulee hyvä loma!
Jo nyt koen, että konvehteja on näköpiirissäni liikaa. Lisäksi olen syönyt jo kaksi joulupäivällistä, sekä lukuisia muita pikkujouluherkkuja. Mutta fiilikset ovat katossa. Ulkona on pakkasta -19 astetta, ja ikkunan läpi katsottu maailma on kuorrutettu huurteella. Haluaisin tehdä jäälyhdyn, mutta mulla ei ole tarkoitukseen sopivaa peltiämpäriä. Muovinen taitaisi vaan hajota. Kuulemma maitotölkkiinkin vois tehdä jäälyhdyn, ehkä kokeilen...
Nyt on hyvä päivä. Hyvää enteili sekin, kun eilen illalla saunailtamista palattuani huomasin hukanneeni toisen korviksen. Aamupostia hakiessani löysinkin sen etuoveltani. Tästä tulee hyvä loma!
7. joulukuuta 2009
Riemun raikkahin aika
Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä...Tässä joululistaa kaikille tontuille.
Jouluvalot. Aargh! Asia josta ei voi vain angstata liikaa. Naapuri on viritellyt aivan järkyttäviä valoletkuja sun muita rumiluksia pimeyteen hohtamaan, uusimpana tulokkaana lumiukon mallinen iso värikäs valoinstallaatio. Myöskin läheisen rakennustyömaan lipputankoon viritetty sininen vilkkuvalo jaksaa itkettää joka päivä. Tule joulu herttainen.
No en mä itsekään mikään lampunkeksijä ole jouluvalojen kanssa näköjään. Eilen hyhmäisessä itsenäisyyspäivän nollakelissä varmaan tunnin virittelin takapihan aitalaudoitukseen valosarjaa, ja kun urakka viimein oli ohi, kylmissäni ja nälkäisenä huomasin, että valot eivät pala. Joulumieli ei ollut kovin korkealla. Puuh! (Myöhemmin tosin opin, että olohuoneeni ovenpielessä olevat eimihinkäänvaikuttavat valokatkaisijat ovatkin ulkopistorasiaa varten. Ja kas, valo syttyi. Aina oppii uutta.)
Lahjapaperit ja joulukortit. Mä pyrin siihen, että kierrätän joulupaperit ainakin vielä toiseen kertaan, jottei tarvitse joulupaperiroskaa hirveästi kasvattaa. Mutta missä menee raja, että papereita kehtaa kierrättää? Kaivoin viime joululta jemmattuja papereita, ja ainakin osa näytti siltä, että olin rutistanut niistä ruttupalloja. Päädyin sopuratkaisuun. Ostin pitkin hampain kaupasta yhden uuden rullan paperia. Jos siis saat minulta hieman ruttuisen joulupaketin, se tarkoittaa, että olet henkilö, jonka seurassa voin olla oma viimeistelemätön itseni. Uutuuttaan kiiltävä paperi menee niihin muutamiin ns. "edustuspaketteihin". Ja osa ruttupaperista kivasti päätyi jo joulukorttien somisteeksi...
Joulukalenteri. Vaikka mä koen monella tapaa olevani lapsenmielinen ihminen (ja näin minulle on moneen otteeseen myös sanottu) ei joulukalenteri tänä vuonna ole voinut mua enää oikeastaan vähempää kiinnostaa. Jopa Huvudstadsbladetin vuosittain mulle lähettämä astetta särmikkäämpi kalenteri unohtuu päivittäin, ja avaan luukkuja velvollisuudentuntoisesti parin päivän viiveellä. Ehkä mun täytyy pitää taukoa joulukalentereista, ja löytää ne joskus uudelleen.
Joulumainoksista sun muusta hömpästä en lähde edes puhumaan....onneksi ne ei hirveesti mua kosketa, kun postilaatikko kieltää mainokset ja telkkarikin puuttuu. Pakko tuonne kaupungille kyllä silti vielä jotain on mennä ostelemaan, ja siellä se hypetys viimeistään lentää silmille. Voisko joulu olla ilman hysteriaa, kiitos?
Mutta on tää kaikki kivaakin. Ekat joulutortut on jo syöty, ja kuola valuu vieläkin. Pikkujouluja pukkaa riittämiin, ja Spotifysta on hauska kaivaa mitä ihmeellisempiä joulukappaleversiointeja tunnelmamusiikiksi. Plus mä vaan niin tykkään askartelusta. Glitter on kiellettyä juhlavaatteissa, kampauksissa ja jouluvaloissa, mutta perusteltua jouluaskarteluissa. Piste.
Jouluvalot. Aargh! Asia josta ei voi vain angstata liikaa. Naapuri on viritellyt aivan järkyttäviä valoletkuja sun muita rumiluksia pimeyteen hohtamaan, uusimpana tulokkaana lumiukon mallinen iso värikäs valoinstallaatio. Myöskin läheisen rakennustyömaan lipputankoon viritetty sininen vilkkuvalo jaksaa itkettää joka päivä. Tule joulu herttainen.
No en mä itsekään mikään lampunkeksijä ole jouluvalojen kanssa näköjään. Eilen hyhmäisessä itsenäisyyspäivän nollakelissä varmaan tunnin virittelin takapihan aitalaudoitukseen valosarjaa, ja kun urakka viimein oli ohi, kylmissäni ja nälkäisenä huomasin, että valot eivät pala. Joulumieli ei ollut kovin korkealla. Puuh! (Myöhemmin tosin opin, että olohuoneeni ovenpielessä olevat eimihinkäänvaikuttavat valokatkaisijat ovatkin ulkopistorasiaa varten. Ja kas, valo syttyi. Aina oppii uutta.)
Lahjapaperit ja joulukortit. Mä pyrin siihen, että kierrätän joulupaperit ainakin vielä toiseen kertaan, jottei tarvitse joulupaperiroskaa hirveästi kasvattaa. Mutta missä menee raja, että papereita kehtaa kierrättää? Kaivoin viime joululta jemmattuja papereita, ja ainakin osa näytti siltä, että olin rutistanut niistä ruttupalloja. Päädyin sopuratkaisuun. Ostin pitkin hampain kaupasta yhden uuden rullan paperia. Jos siis saat minulta hieman ruttuisen joulupaketin, se tarkoittaa, että olet henkilö, jonka seurassa voin olla oma viimeistelemätön itseni. Uutuuttaan kiiltävä paperi menee niihin muutamiin ns. "edustuspaketteihin". Ja osa ruttupaperista kivasti päätyi jo joulukorttien somisteeksi...
Joulukalenteri. Vaikka mä koen monella tapaa olevani lapsenmielinen ihminen (ja näin minulle on moneen otteeseen myös sanottu) ei joulukalenteri tänä vuonna ole voinut mua enää oikeastaan vähempää kiinnostaa. Jopa Huvudstadsbladetin vuosittain mulle lähettämä astetta särmikkäämpi kalenteri unohtuu päivittäin, ja avaan luukkuja velvollisuudentuntoisesti parin päivän viiveellä. Ehkä mun täytyy pitää taukoa joulukalentereista, ja löytää ne joskus uudelleen.
Joulumainoksista sun muusta hömpästä en lähde edes puhumaan....onneksi ne ei hirveesti mua kosketa, kun postilaatikko kieltää mainokset ja telkkarikin puuttuu. Pakko tuonne kaupungille kyllä silti vielä jotain on mennä ostelemaan, ja siellä se hypetys viimeistään lentää silmille. Voisko joulu olla ilman hysteriaa, kiitos?
Mutta on tää kaikki kivaakin. Ekat joulutortut on jo syöty, ja kuola valuu vieläkin. Pikkujouluja pukkaa riittämiin, ja Spotifysta on hauska kaivaa mitä ihmeellisempiä joulukappaleversiointeja tunnelmamusiikiksi. Plus mä vaan niin tykkään askartelusta. Glitter on kiellettyä juhlavaatteissa, kampauksissa ja jouluvaloissa, mutta perusteltua jouluaskarteluissa. Piste.
23. marraskuuta 2009
Onnistumisen kokemuksia
Siitä huolimatta, että Suomen "talvi" pistää parastaan kaikennielevällä pimeydellä ja sumuisuudella, on viime aikoina elo ollut oikeastaan aika mukavaa. Lieneekö syynä d-vitamiinit, joita viimein äitini massiivisesta painostuksesta ryhdyin napsimaan. Vaikka sitten niin.
Olin viikonloppuna kotonakotona käymässä, ja äiti työnsi mulle kutimet käteen. Kaulaliina oli tavoite. Hetken löi ihan tyhjää. Mä olen viimeksi ala-asteella tehnyt käsitöitä, jotain epämääräistä ehkä tässä välissä yrittänyt pakertaa, siitäkin kerrasta kuitenkin on jo useampia vuosia. Hetken kun aivonystyröitään ja lihasmuistia viritteli, löytyivät oikeat otteet ja puikot alkoivat laulaa, aluksi melko nihkeästi ja hapuillen tosin. Mä olin silti ihan fiiliksissä. "Jee, osaan luoda silmukoita ja neuloa oikein!" Jälki ei ehkä ollut ihan Suuri Käsityölehti -tasoa, mutta mä olin aidosti ylpeä itsestäni. Vielä mä joskus innostun oikein kunnolla, varokaa...
Mutta tänään vasta hieno hetki olikin. Egyptin reissuun, elämäni ensimmäiseen rantalomaan on enää himpun päälle kuukausi, ja päätin jokin aika sitten, että uudet bikinit on saatava. Uikkareiden osto on aina ollut henkilökohtainen matka alimpaan helvettiin, joten en ollut pikku projektistani varsinaisesti innoissani. Kunnes päätin sitten, että menen ihan alusvaateliikkeeseen niistä ostamaan. Ensinnäkin marraskuu ei ole varsinaista rantahepeneiden sesonkiaikaa, eikä tavallisten vaatekauppojen bikinivalikoima ole tähänkään mennessä ikinä tuonut minulle muuta kuin karmeuksia peilissä, ja mukaan se vähiten hirveä versio.
Tänään sen sijaan sain kokeilla päälleni juuri mulle sopivan kokoisia ja mallisia aivan ihania bikinejä, kymmenen vaihtoehdon joukossa oli korkeintaan kaksi hutia. Eikä peilistä kurkistanut ollenkaan hirviöitä, vaikka niin pelkäsinkin. Mahtavaa! Mukaan lähtivät ihkut ananaskuosiset yksilöt ja hyvä mieli. Ei toki yksi ostosmatka ulkonäköäni muuttanut (vararengas on ihan saman kokoinen kyllä tuossa vyötäröllä), mutta pääsin irti elinikäisestä uikkariostostraumasta.
Suosittelen täten syysmasennuksen hoitoon kaikille lämpimästi neulomista ja bikinien ostoa, kiitos ja hei!
Egyptiä odotellessa....
Olin viikonloppuna kotonakotona käymässä, ja äiti työnsi mulle kutimet käteen. Kaulaliina oli tavoite. Hetken löi ihan tyhjää. Mä olen viimeksi ala-asteella tehnyt käsitöitä, jotain epämääräistä ehkä tässä välissä yrittänyt pakertaa, siitäkin kerrasta kuitenkin on jo useampia vuosia. Hetken kun aivonystyröitään ja lihasmuistia viritteli, löytyivät oikeat otteet ja puikot alkoivat laulaa, aluksi melko nihkeästi ja hapuillen tosin. Mä olin silti ihan fiiliksissä. "Jee, osaan luoda silmukoita ja neuloa oikein!" Jälki ei ehkä ollut ihan Suuri Käsityölehti -tasoa, mutta mä olin aidosti ylpeä itsestäni. Vielä mä joskus innostun oikein kunnolla, varokaa...
Mutta tänään vasta hieno hetki olikin. Egyptin reissuun, elämäni ensimmäiseen rantalomaan on enää himpun päälle kuukausi, ja päätin jokin aika sitten, että uudet bikinit on saatava. Uikkareiden osto on aina ollut henkilökohtainen matka alimpaan helvettiin, joten en ollut pikku projektistani varsinaisesti innoissani. Kunnes päätin sitten, että menen ihan alusvaateliikkeeseen niistä ostamaan. Ensinnäkin marraskuu ei ole varsinaista rantahepeneiden sesonkiaikaa, eikä tavallisten vaatekauppojen bikinivalikoima ole tähänkään mennessä ikinä tuonut minulle muuta kuin karmeuksia peilissä, ja mukaan se vähiten hirveä versio.
Tänään sen sijaan sain kokeilla päälleni juuri mulle sopivan kokoisia ja mallisia aivan ihania bikinejä, kymmenen vaihtoehdon joukossa oli korkeintaan kaksi hutia. Eikä peilistä kurkistanut ollenkaan hirviöitä, vaikka niin pelkäsinkin. Mahtavaa! Mukaan lähtivät ihkut ananaskuosiset yksilöt ja hyvä mieli. Ei toki yksi ostosmatka ulkonäköäni muuttanut (vararengas on ihan saman kokoinen kyllä tuossa vyötäröllä), mutta pääsin irti elinikäisestä uikkariostostraumasta.
Suosittelen täten syysmasennuksen hoitoon kaikille lämpimästi neulomista ja bikinien ostoa, kiitos ja hei!
Egyptiä odotellessa....
17. marraskuuta 2009
Yleissivistys katoaa
Sitähän sanotaan, että ihminen on fiksuimmillaan valkolakin juuri saatuaan. Mä alan uskoa aina vaan enemmän ja enemmän tuohon sanontaan. Pelasin muutama päivä sitten Trivial Pursuittia. Mun kohdalle sattui jokunen varmaan seiskaluokan bilsan tunnillakin opiskeltu knoppitieto. Oliko mulla niihin mitään vastauksia? Ei ollut. Nolotti oikein, kun en helppoihin kysymyksiin osannut vastata. Seurueessa oli vieläpä useampia opiskelijoita, niiltä vastauksia irtosi sujuvasti.
Mä olen tilannut jo parin kuukauden ajan itselleni Tiede-lehteä, ja se on mun mielestä ihan aidosti tosi hyvä ja mielenkiintoinen lehti (joitain avaruustekniikkahärpätyksiä lukuunottamatta). Aiemmin on tullu tilattua kaikenmaailman Trendejä sun muita hömppälehtiä. Nykyään mä selkeesti kaipaan Asiatekstiä elämääni. Mä pelkään, etten mä kohta enää tiedä mitään.
Vaikka opiskellessa ahdisti se pakotettu tiedon pänttääminen, mä jollain tavalla kaipaan sitä. Samaten kaipaa vaikkapa lukion historian tunteja, jotain missä pitää tosi paljon omaksua kiinnostavaa tietoa. Nyt kun on lähes kaksi vuotta amk:sta valmistumisesta, alkaa huomata aivojen rappeutumisen. Pelottavaa.
Tietysti mä oon oppinut vaikka mitä uusia taitoja työelämään siirtymisen jälkeen, mutta se kuuluisa yleissivistys tuntuu olevan lipumassa pois. Ei mua jotkut toisen asteen yhtälöiden kaavat harmita, mutta mihinkäs hittoon se Pähkinäsaaren rauhakin liittyi? Tuntuu, että menee hukkaan kaikki se työ ja tuska, jota eri tietojen omaksumiseen on joskus laitettu.
Mä olen tilannut jo parin kuukauden ajan itselleni Tiede-lehteä, ja se on mun mielestä ihan aidosti tosi hyvä ja mielenkiintoinen lehti (joitain avaruustekniikkahärpätyksiä lukuunottamatta). Aiemmin on tullu tilattua kaikenmaailman Trendejä sun muita hömppälehtiä. Nykyään mä selkeesti kaipaan Asiatekstiä elämääni. Mä pelkään, etten mä kohta enää tiedä mitään.
Vaikka opiskellessa ahdisti se pakotettu tiedon pänttääminen, mä jollain tavalla kaipaan sitä. Samaten kaipaa vaikkapa lukion historian tunteja, jotain missä pitää tosi paljon omaksua kiinnostavaa tietoa. Nyt kun on lähes kaksi vuotta amk:sta valmistumisesta, alkaa huomata aivojen rappeutumisen. Pelottavaa.
Tietysti mä oon oppinut vaikka mitä uusia taitoja työelämään siirtymisen jälkeen, mutta se kuuluisa yleissivistys tuntuu olevan lipumassa pois. Ei mua jotkut toisen asteen yhtälöiden kaavat harmita, mutta mihinkäs hittoon se Pähkinäsaaren rauhakin liittyi? Tuntuu, että menee hukkaan kaikki se työ ja tuska, jota eri tietojen omaksumiseen on joskus laitettu.
8. marraskuuta 2009
Poliopossu vastaan kumisaapas
Täällä taas listan kera. Viime aikojen ahdistukset:
1. Miten Facebookin FarmVille-peliin voi jäädä niin pahasti koukkuun? Mä en oo pitkiin aikoihin pelannu mitään tietokonepelejä, ja nyt hurahdin (erään nimeltämainitsemattoman A-kirjaimella alkavan ystäväni ansiosta) ihan täysin. Peli on samantyyppinen kuin vanha kunnon Sims, jota lukioikäisenä pelailin tuntitolkulla. Kai se on tavallaan niin kuin nukkekotien rakentamista, mutta virtuaalisesti. Lapsi on terve kun se leikkii, mutta sairas kun ei osaa lopettaa... Onks neuvoja?
2. Miten paikallispubiin päätyy vain ja ainoastaan työporukalla? Se on paikka, jota vältän kuin ruttoa, koska aina tuntuu että siellä on ihan liikaa tuttuja, ja juurikin työni ansiosta en siellä haluaisi naamaani näyttää. Mutta jälleen kerran työporukan koulutuspäivän päätteeksi sinne päädyimme. Lauloin vielä karaokeakin. Huh. Mutta aina vaan ei jaksa lähteä kaupunkiin asti ja seikkailla taksijonossa. On niin kätevää tuosta vaan talsia pellon poikki kotiin. Miksi ikinä lähtisin mihinkään Parolaa pidemmälle...Ei näin.
3. Miksi ihminen ahdistuu rokotuksista? Mun pitäis vuodenvaihteessa olevaa Egyptin reissua varten käydä hankkimassa poliorokote, ja ehkä kai tuo possurokote myöskin. Niitä vain ei saa ottaa kuukauden sisällä toisistaan, siitä varmaan syntyis joku poliomutanttipossusyndrooma. Ja tarvitsenkö mä nyt näitä rokotteita? Kumpi on tärkeempi? Onko possu jo myöhässä, tai siis ehkä possu on jo täällä? En minä tiedä.
4. Kansalaisopiston tanssillisesta voimistelusta maksettu lukukausimaksu. Montako kertaa olen käynyt tunnilla syksyn aikana? Yhden kerran. Tasan yhden...edes taloudellinen menetys ei ole saanut mua motivoitumaan. Voi kiesus.
Onneksi on myös mielenrauhaa palauttavia asioita:
1. Mä olen ottamassa myyntipöydän kirpparilta, ja viimein karsin pois läjän hameita, jotka ovat muuttaneet mun kanssa joka ikisen muuton mukana paikasta toiseen, pahvilaatikosta henkareihin tangolle ja jälleen pahvilaatikoihin, ilman että niitä on siinä välissä edes käytetty. Miksi säästää pitkä farkkuhame pelkästään siitä syystä, että se oli lukiossa mun suosikkivaate? Ei se edes oo yhtään sen tyylinen, että mä sitä nykyään käyttäisin. Tai musta vekkihame, johon oikeesti olen mahtunut viimeksi noin viisi vuotta sitten. Vapauttavaa! Ja jos käy niin, etteivät ne mene kaupaksi, en aio niitä takaisinkaan raahata, vaan vien ne vaatekeräyslaatikkoon. Sama koskee muovikassillista kenkiä, muun muassa. Jes.
2. Musta on tullut kumisaappaita aktiivisesti käyttävä ihminen. Ainahan mä oon niitä todella märissä olosuhteissa käyttänyt, ja esimerkiksi metsässä ollessa, mutta nykyään mä laitan ne jalkaan vaikka töihin mennessäni, jos vähänkin uhkaa kosteus. Mikään ei ole niin ankeaa, kuin märkä sukka. Se vaan ketuttaa. Oma vika metsäsika jos on märkä sukka. Toki kumisaapas tarvitsee kaverikseen sisätiloihin jonkin toisen jalkineen tai sukan, mutta se on vain järjestelykysymys.
3. Mä ryhdyin vallan tyttöilemään ja ostin ensimmäisen huulikiillon sitten lukioaikojen. Samalla pistin ihan ranttaliksi, ja ostin silmänrajauskynän. Mun mittakaavassa tuossa on jo niin paljon pakkelia, että huh.
4. Mä pääsin mukaan meidän harrastajateatterin hallitukseen. Asioista on yleisesti ottaen aina kiva olla mukana päättämässä. En halua huuhailla ulkokehällä.
Voin sitten kumpparit jalassa saapastella kuivin jaloin ja näyttää nätiltä. Kirppikselle on pian viety turha painolasti kaapeista, ja harrastuspuolellakin menee kivasti (jos sivuutetaan se, etten taasen kerran hyvistä aikeista huolimatta harrasta mitään muuta liikunnallista kuin sen, että kävelen joka paikkaan, onhan pyöräni rikki.) Tälllaisia tänään.
1. Miten Facebookin FarmVille-peliin voi jäädä niin pahasti koukkuun? Mä en oo pitkiin aikoihin pelannu mitään tietokonepelejä, ja nyt hurahdin (erään nimeltämainitsemattoman A-kirjaimella alkavan ystäväni ansiosta) ihan täysin. Peli on samantyyppinen kuin vanha kunnon Sims, jota lukioikäisenä pelailin tuntitolkulla. Kai se on tavallaan niin kuin nukkekotien rakentamista, mutta virtuaalisesti. Lapsi on terve kun se leikkii, mutta sairas kun ei osaa lopettaa... Onks neuvoja?
2. Miten paikallispubiin päätyy vain ja ainoastaan työporukalla? Se on paikka, jota vältän kuin ruttoa, koska aina tuntuu että siellä on ihan liikaa tuttuja, ja juurikin työni ansiosta en siellä haluaisi naamaani näyttää. Mutta jälleen kerran työporukan koulutuspäivän päätteeksi sinne päädyimme. Lauloin vielä karaokeakin. Huh. Mutta aina vaan ei jaksa lähteä kaupunkiin asti ja seikkailla taksijonossa. On niin kätevää tuosta vaan talsia pellon poikki kotiin. Miksi ikinä lähtisin mihinkään Parolaa pidemmälle...Ei näin.
3. Miksi ihminen ahdistuu rokotuksista? Mun pitäis vuodenvaihteessa olevaa Egyptin reissua varten käydä hankkimassa poliorokote, ja ehkä kai tuo possurokote myöskin. Niitä vain ei saa ottaa kuukauden sisällä toisistaan, siitä varmaan syntyis joku poliomutanttipossusyndrooma. Ja tarvitsenkö mä nyt näitä rokotteita? Kumpi on tärkeempi? Onko possu jo myöhässä, tai siis ehkä possu on jo täällä? En minä tiedä.
4. Kansalaisopiston tanssillisesta voimistelusta maksettu lukukausimaksu. Montako kertaa olen käynyt tunnilla syksyn aikana? Yhden kerran. Tasan yhden...edes taloudellinen menetys ei ole saanut mua motivoitumaan. Voi kiesus.
Onneksi on myös mielenrauhaa palauttavia asioita:
1. Mä olen ottamassa myyntipöydän kirpparilta, ja viimein karsin pois läjän hameita, jotka ovat muuttaneet mun kanssa joka ikisen muuton mukana paikasta toiseen, pahvilaatikosta henkareihin tangolle ja jälleen pahvilaatikoihin, ilman että niitä on siinä välissä edes käytetty. Miksi säästää pitkä farkkuhame pelkästään siitä syystä, että se oli lukiossa mun suosikkivaate? Ei se edes oo yhtään sen tyylinen, että mä sitä nykyään käyttäisin. Tai musta vekkihame, johon oikeesti olen mahtunut viimeksi noin viisi vuotta sitten. Vapauttavaa! Ja jos käy niin, etteivät ne mene kaupaksi, en aio niitä takaisinkaan raahata, vaan vien ne vaatekeräyslaatikkoon. Sama koskee muovikassillista kenkiä, muun muassa. Jes.
2. Musta on tullut kumisaappaita aktiivisesti käyttävä ihminen. Ainahan mä oon niitä todella märissä olosuhteissa käyttänyt, ja esimerkiksi metsässä ollessa, mutta nykyään mä laitan ne jalkaan vaikka töihin mennessäni, jos vähänkin uhkaa kosteus. Mikään ei ole niin ankeaa, kuin märkä sukka. Se vaan ketuttaa. Oma vika metsäsika jos on märkä sukka. Toki kumisaapas tarvitsee kaverikseen sisätiloihin jonkin toisen jalkineen tai sukan, mutta se on vain järjestelykysymys.
3. Mä ryhdyin vallan tyttöilemään ja ostin ensimmäisen huulikiillon sitten lukioaikojen. Samalla pistin ihan ranttaliksi, ja ostin silmänrajauskynän. Mun mittakaavassa tuossa on jo niin paljon pakkelia, että huh.
4. Mä pääsin mukaan meidän harrastajateatterin hallitukseen. Asioista on yleisesti ottaen aina kiva olla mukana päättämässä. En halua huuhailla ulkokehällä.
Voin sitten kumpparit jalassa saapastella kuivin jaloin ja näyttää nätiltä. Kirppikselle on pian viety turha painolasti kaapeista, ja harrastuspuolellakin menee kivasti (jos sivuutetaan se, etten taasen kerran hyvistä aikeista huolimatta harrasta mitään muuta liikunnallista kuin sen, että kävelen joka paikkaan, onhan pyöräni rikki.) Tälllaisia tänään.
4. marraskuuta 2009
Kurpitsoja ja huonekaluja
Kuukausi vaihtui, ja Pyhäinmiestenpäivä / Kekri / Halloween / mikäliekenellekin tuli ja meni. Vaikka jotkut kritisoi, että on typerää kuinka suomalaiset ovat napanneet jenkkilästä tavan viettää juhlapyhää, mä itse viihdyn kovasti kurpitsojen, lepakoiden ja täysikuun maailmassa. Painajainen ennen joulua on ihan paras elokuva (jos ei juonellisesti, niin tunnelmassa ja musiikissa ei löydy voittanutta) ja meikä hymistelee Danny Elfmanin lauluja innoissaan. Meidän kaveriporukalla ainakin oli hauska teemailta työpaikalta anastettujen halloween-discon koristeiden ja Spotify'hyn tehdyn kauhuleffatunnarimusalistan parissa. Niin, ja ruoka ja seura tietysti olivat hyviä. Olihan se tietysti vähän erikoista, kun kaverin 5 kuukautta vanha Eemeli-poika kelli söpösti lattialla mikkihiirilelua imeskellen pelottavan musiikin soidessa taustalla. No, enemmänkin somaa kuin häiriintynyttä...
Tällä hetkellä mun kotini on vieraiden lisäksi saanut kaikenlaisia uusia asukkaita. Tiskikone muutti kanssani asumaan viikonloppuna, ja tänään tilaa tehdään sohvalle ja sohvapöydälle kaverin pistäessä omaisuuttaan kiertoon oman muuttonsa yhteydessä. Juuri nyt ihmettelen, mihin siirrän pikkuruisen ja epäergonomisen tietokonepöytäni, ja raivaan olkkariin lisää tilaa. Tärkeintähän asunnossa on se, että siellä mahtuu isompikin joukko mukavasti lojumaan, oleilemaan ja hengailemaan. Siihen tarkoitukseen kakkossohva sopii oikein hyvin. Mutta huonekalujen sijoittelu! Se on vaikeaa se.
Lisäksi hankin pihalle kanervoja ja callunoita, nyt kun saisin ne oikeasti vielä tuonne kukkalaatikoihin laitettua, eivätkä vain lojuisi eteisen lattialla, jossa niiden päälle voi astua. Aamulla töihin lähtiessä ulkona maa oli kuurasta ihan valkoisena, ja pakkasta oli muutama aste. Päässä soikin koko päivän Jari Sillanpään Valkeaa unelmaa. Ikkunavalonkin ripustin lauantaina. Tää alkaa huolestuttavasti vaikuttaa joulufiilistelyltä. No, on naapurillakin jo värikäs valosarja pikkukuusessa ulkona. Valoletkuja odotellessa iltahämärää ilahduttamaan...huh!
Tällä hetkellä mun kotini on vieraiden lisäksi saanut kaikenlaisia uusia asukkaita. Tiskikone muutti kanssani asumaan viikonloppuna, ja tänään tilaa tehdään sohvalle ja sohvapöydälle kaverin pistäessä omaisuuttaan kiertoon oman muuttonsa yhteydessä. Juuri nyt ihmettelen, mihin siirrän pikkuruisen ja epäergonomisen tietokonepöytäni, ja raivaan olkkariin lisää tilaa. Tärkeintähän asunnossa on se, että siellä mahtuu isompikin joukko mukavasti lojumaan, oleilemaan ja hengailemaan. Siihen tarkoitukseen kakkossohva sopii oikein hyvin. Mutta huonekalujen sijoittelu! Se on vaikeaa se.
Lisäksi hankin pihalle kanervoja ja callunoita, nyt kun saisin ne oikeasti vielä tuonne kukkalaatikoihin laitettua, eivätkä vain lojuisi eteisen lattialla, jossa niiden päälle voi astua. Aamulla töihin lähtiessä ulkona maa oli kuurasta ihan valkoisena, ja pakkasta oli muutama aste. Päässä soikin koko päivän Jari Sillanpään Valkeaa unelmaa. Ikkunavalonkin ripustin lauantaina. Tää alkaa huolestuttavasti vaikuttaa joulufiilistelyltä. No, on naapurillakin jo värikäs valosarja pikkukuusessa ulkona. Valoletkuja odotellessa iltahämärää ilahduttamaan...huh!
26. lokakuuta 2009
Plussia ja miinuksia
Ja taas listaformaatti, se vaan on niin kiva formaatti.
Viime päivien ankeuksia.
1. Käsittämätön kiire ja ylipitkiksi venyneet työpäivät. Illalla kun viimein pääsee kotiin, juoksee pää edellä makuuhuoneen ovesta sisään ja heittäytyy turvalleen sängylle nukahtaen välittömästi. Torstaiaamuna kello soi jo 5:20, kun piti ehtiä Kouvolaan lähtevään junaan. Haluaisin vähän lomaa.
2. Polkupyörän takarengas, jonka sisäkumi on puhki, ja ulkorengas on ihan murtunut ja hapertunut. Pitäisi tehdä asialle jotain. Haluaisin oikeastaan uuden polkupyörän, sellaisen mummokonkelin.
3. Hirveä dagen efter eilen viikonlopun Tampereen ilkamointien jäljiltä. Ja minkä takia aina silloin kun on jonkun luona kylässä, olon pitää olla kaikkein kaamein? Junamatka kotiin täpötäydessä paikallisjunassa ei myöskään ollut kohentava elämys, rautatieasemalta ostettu kupillinen kahvia sen sijaan oli.
4. Mulla on jatkuvasti nuha. Se ei oo possunuha, mutta se siltikään eeeiiii meeee pooooiiiis.....
5. Heräsin tänä aamuna uneen, jossa kiistelin jonkun hassusti pukeutuneen keski-ikäisen miehen kanssa siitä, mitkä saksan kielen substantiivit ovat das-sukuisia. Ankeaa herätä saksan kielen kielioppiin. Onneksi se oli vain unta.
Viime päivien iloja.
1. Kuulin ystävältäni, että pääsemme sittenkin Placebon keikalle muutaman viikon päästä! Jee! Saatiin tutulta liput hankittua, lippupalvelu oli silloin niin tukossa, ettei ostopäivänä läpi päästy. Oikein hyvin päättyi tämä kuitenkin.
2. Perjantaina töissä askarreltiin koruja, ja tein niin makeen kaulakorun itselleni. Lisäksi lauantaina Tampereella ostin pikkuputiikista supertyylikkäät mittakeppikorvikset. Hih! Semmosiakin vois ihan hyvin ite askarrella...
3. Kuoliaaksi naurattavat literal-musavideot youtubesta. Esimerkkinä Bonnie Tylerin Total eclipse of the heart Väsyneenä erityisen hauskaa.
4. Teatteriharkat. Tänä vuonna meillä on niin paljon parempi käsikirjoitus kuin viime vuonna, ja mä oon ihan eri tavalla innostunut koko prokkiksesta. Jopa eilisillan matalavireinen olotila kohentui kivasti lavalla hyppiessä.
5. Tänään ei tarvinnut herätä aikaisin, ah. Vaikka koko ilta meneekin töissä, ei se mitään. Vaa'assa painaa just nyt enemmän pitkät aamu-unet.
Viime päivien ankeuksia.
1. Käsittämätön kiire ja ylipitkiksi venyneet työpäivät. Illalla kun viimein pääsee kotiin, juoksee pää edellä makuuhuoneen ovesta sisään ja heittäytyy turvalleen sängylle nukahtaen välittömästi. Torstaiaamuna kello soi jo 5:20, kun piti ehtiä Kouvolaan lähtevään junaan. Haluaisin vähän lomaa.
2. Polkupyörän takarengas, jonka sisäkumi on puhki, ja ulkorengas on ihan murtunut ja hapertunut. Pitäisi tehdä asialle jotain. Haluaisin oikeastaan uuden polkupyörän, sellaisen mummokonkelin.
3. Hirveä dagen efter eilen viikonlopun Tampereen ilkamointien jäljiltä. Ja minkä takia aina silloin kun on jonkun luona kylässä, olon pitää olla kaikkein kaamein? Junamatka kotiin täpötäydessä paikallisjunassa ei myöskään ollut kohentava elämys, rautatieasemalta ostettu kupillinen kahvia sen sijaan oli.
4. Mulla on jatkuvasti nuha. Se ei oo possunuha, mutta se siltikään eeeiiii meeee pooooiiiis.....
5. Heräsin tänä aamuna uneen, jossa kiistelin jonkun hassusti pukeutuneen keski-ikäisen miehen kanssa siitä, mitkä saksan kielen substantiivit ovat das-sukuisia. Ankeaa herätä saksan kielen kielioppiin. Onneksi se oli vain unta.
Viime päivien iloja.
1. Kuulin ystävältäni, että pääsemme sittenkin Placebon keikalle muutaman viikon päästä! Jee! Saatiin tutulta liput hankittua, lippupalvelu oli silloin niin tukossa, ettei ostopäivänä läpi päästy. Oikein hyvin päättyi tämä kuitenkin.
2. Perjantaina töissä askarreltiin koruja, ja tein niin makeen kaulakorun itselleni. Lisäksi lauantaina Tampereella ostin pikkuputiikista supertyylikkäät mittakeppikorvikset. Hih! Semmosiakin vois ihan hyvin ite askarrella...
3. Kuoliaaksi naurattavat literal-musavideot youtubesta. Esimerkkinä Bonnie Tylerin Total eclipse of the heart Väsyneenä erityisen hauskaa.
4. Teatteriharkat. Tänä vuonna meillä on niin paljon parempi käsikirjoitus kuin viime vuonna, ja mä oon ihan eri tavalla innostunut koko prokkiksesta. Jopa eilisillan matalavireinen olotila kohentui kivasti lavalla hyppiessä.
5. Tänään ei tarvinnut herätä aikaisin, ah. Vaikka koko ilta meneekin töissä, ei se mitään. Vaa'assa painaa just nyt enemmän pitkät aamu-unet.
19. lokakuuta 2009
Dialogeja ja monologeja joukkoliikenteessä
Joskus julkisissa kulkuneuvoissa matkustaminen on kuin elokuvassa tai näytelmässä olisi. Siltä musta on ainakin tänä syksynä tuntunut.
Odotin Hämeenlinnan rautatieasemalla junaa (määränpäänäni Jämsä). Seisoskelin laiturilla odottelemassa, kun huomasin noin itseni ikäisen takkutukkaisen nuorukaisen hiiviskelevän ympäriinsä. Hän kulki edestakaisin, kunnes lopulta pysähtyi ihan viereeni, katsoi huolestuneena suoraa silmiini, ja sanoi "Anteeksi, mutta sulla on reikä selässä". Käännyin katsomaan, ja tosiaan, mun päällä olleessa punaisessa neuletakissa oli pieni reikä, jota olin huonolla menestyksellä vähän paikkaillut. Vastasin tyypille: "Mä olen kyllä yrittänyt korjata sitä." "Ei se mitään, se on elämää," tyyppi vastasi, ja poistui laiturilta nousematta junaan.
~~*~~
Istuin paikallisbussissa matkalla Hämeenlinnasta Parolaan. Vastapäätäni istahti parikymppinen vähän erikoinen tyttö, joka alkoi hirveästi jutella kaikenlaista ja teki erilaisia huomioita vaatetuksestani ja ulkonäöstäni. "Onko kukaan ikinä ehdottanut sulle oikomishoitoa?" hän kysyi, "sun alarivi näyttää aivan karseelta." "Mulla on kyllä ollu raudat yläasteella, mutta viisaudenhampaat työnsi mun hammasrivin taas vinoon," vastasin lannistuneena.
~~*~~
Istuin eilen ystävieni kanssa junassa, ja kerroin tarinaa epäonnisesta treffeillepyytäjästä. Yhtäkkiä mua penkkirivin päässä vastapäätä istunut vanhempi setä nousi seisomaan ja huudahti: "Jenni! Älä luovuta!" Hän alkoi lausua runoa (jota ikävä kyllä en tähän osaa toistaa, siinä oli useita säkeistöjä) ja vielä myöhemmin junasta lähtiessään kuuluvalla äänellä loihe lausumaan "Jenni! Älä lannistu!"
~~*~~
Erilaisia elämänohjeita siis on saatavilla kanssaeläjiltä, kunhan vaan on kuulolla...että vähänkö yksityisautoilu on tylsää.
Odotin Hämeenlinnan rautatieasemalla junaa (määränpäänäni Jämsä). Seisoskelin laiturilla odottelemassa, kun huomasin noin itseni ikäisen takkutukkaisen nuorukaisen hiiviskelevän ympäriinsä. Hän kulki edestakaisin, kunnes lopulta pysähtyi ihan viereeni, katsoi huolestuneena suoraa silmiini, ja sanoi "Anteeksi, mutta sulla on reikä selässä". Käännyin katsomaan, ja tosiaan, mun päällä olleessa punaisessa neuletakissa oli pieni reikä, jota olin huonolla menestyksellä vähän paikkaillut. Vastasin tyypille: "Mä olen kyllä yrittänyt korjata sitä." "Ei se mitään, se on elämää," tyyppi vastasi, ja poistui laiturilta nousematta junaan.
~~*~~
Istuin paikallisbussissa matkalla Hämeenlinnasta Parolaan. Vastapäätäni istahti parikymppinen vähän erikoinen tyttö, joka alkoi hirveästi jutella kaikenlaista ja teki erilaisia huomioita vaatetuksestani ja ulkonäöstäni. "Onko kukaan ikinä ehdottanut sulle oikomishoitoa?" hän kysyi, "sun alarivi näyttää aivan karseelta." "Mulla on kyllä ollu raudat yläasteella, mutta viisaudenhampaat työnsi mun hammasrivin taas vinoon," vastasin lannistuneena.
~~*~~
Istuin eilen ystävieni kanssa junassa, ja kerroin tarinaa epäonnisesta treffeillepyytäjästä. Yhtäkkiä mua penkkirivin päässä vastapäätä istunut vanhempi setä nousi seisomaan ja huudahti: "Jenni! Älä luovuta!" Hän alkoi lausua runoa (jota ikävä kyllä en tähän osaa toistaa, siinä oli useita säkeistöjä) ja vielä myöhemmin junasta lähtiessään kuuluvalla äänellä loihe lausumaan "Jenni! Älä lannistu!"
~~*~~
Erilaisia elämänohjeita siis on saatavilla kanssaeläjiltä, kunhan vaan on kuulolla...että vähänkö yksityisautoilu on tylsää.
14. lokakuuta 2009
Kodinhengetär pohdiskelee
Mun suhtautumiseni siivoamiseen on äidiltä perittyä. Välillä paikat repsottaa, ja potkin eteisessä vastaan tulevia sanomalehtiä sivuun ohi kävellessäni ja keittiössä likaiset lautaset ja kipot juttelevat iloisesti. Toisinaan saan vastapainoksi hullun kiilto silmissä -tyyppisiä kohtauksia, jolloin puunaan keittiön tiskipöydän ja seinän välisiä tiivisteitä (en aktiivikäytössä olevalla) hammasharjalla. Keskivertoista siivoanpa kerran viikossa -mentaliteettia en omista.
Työkaveri tarjosi tiskikonettaan mulle sopuhintaan, kun ovat miehensä kanssa muuttamassa ja kone jää turhaksi. Rupesin miettimään, että muuttaisiko se elämäni helpommaksi? Toisaalta yksineläjänä päivittäinen astioiden määrä ei ole suunnaton, mutta kerran viikossa tiskaavalle se vuori silti ehtii kasaantua.
Toisaalta. Mä saan jotain outoja kiksejä käsin tiskaamisesta. Mä tiskaan aina pitkään ja hartaasti, annan ajatusten harhailla. Tiskaamishetket on mun meditaatiotani. Jotkut aina naureskelee tälle asialle, mutta mä saavutan tiskaamisesta vähän samanlaisen flow-tunnelman, kuin joku muu vaikka piirtämisestä. (Myös askartelu ajaa mut flow'n tilaan, tänne vaan sakset, liimaa ja paperia, niin huomaan tuntien kuluneen...)
Ongelma on vaan siinä vanhassa kunnon ryhtymisessä. Kyllähän mikä vaan siivous sujuu, eikä ole edes aikaa vievää, kun sen sitten viimein aloittaa. Esimerkiksi kuinka kauan oikeesti aikaa kuluu vaikkapa kylppärin viemärin puhdistamiseen verrattuna siihen viikkojen määrään, kun tuota vastenmielistä asiaa suunnittelee ja aikoo?
Mä en ole ikinä viihtynyt sellaisissa kodeissa, joissa on liian siistiä ja tip top. Niissä paikoissa iskee aina paniikki, että kohta kaadan punaviiniä/mustikkakeittoa/mitä vaan tahraavaa valkoiselle sohvalle/matolle/parketille, rikon kallisarvoisen antiikkipatsaan ja naarmutan jalopuista pöytää. Mun jokaiset kotini ainakin on aina olleet vähän puolihuolimattomia, ja juuri siksi kotoisia.
PS: Tänään tein Parolan yllättävän hyvältä kirppikseltä vuoden parhaan löydön! Ihana peltinen ensiapulaatikko. Mä olen jo kauan metsästänyt tuollaista, nyt kyllä lykästi ihan aidosti. Seuraavaksi teenkin varmaan retken apteekkiin täydentämään mun laatikkoni sisältöä. Muutama laastari, kuumemittari ja yskänlääkemitta ei vielä auta ihan joka pulmaan. Mutta onpahan puitteet kunnossa...
Työkaveri tarjosi tiskikonettaan mulle sopuhintaan, kun ovat miehensä kanssa muuttamassa ja kone jää turhaksi. Rupesin miettimään, että muuttaisiko se elämäni helpommaksi? Toisaalta yksineläjänä päivittäinen astioiden määrä ei ole suunnaton, mutta kerran viikossa tiskaavalle se vuori silti ehtii kasaantua.
Toisaalta. Mä saan jotain outoja kiksejä käsin tiskaamisesta. Mä tiskaan aina pitkään ja hartaasti, annan ajatusten harhailla. Tiskaamishetket on mun meditaatiotani. Jotkut aina naureskelee tälle asialle, mutta mä saavutan tiskaamisesta vähän samanlaisen flow-tunnelman, kuin joku muu vaikka piirtämisestä. (Myös askartelu ajaa mut flow'n tilaan, tänne vaan sakset, liimaa ja paperia, niin huomaan tuntien kuluneen...)
Ongelma on vaan siinä vanhassa kunnon ryhtymisessä. Kyllähän mikä vaan siivous sujuu, eikä ole edes aikaa vievää, kun sen sitten viimein aloittaa. Esimerkiksi kuinka kauan oikeesti aikaa kuluu vaikkapa kylppärin viemärin puhdistamiseen verrattuna siihen viikkojen määrään, kun tuota vastenmielistä asiaa suunnittelee ja aikoo?
Mä en ole ikinä viihtynyt sellaisissa kodeissa, joissa on liian siistiä ja tip top. Niissä paikoissa iskee aina paniikki, että kohta kaadan punaviiniä/mustikkakeittoa/mitä vaan tahraavaa valkoiselle sohvalle/matolle/parketille, rikon kallisarvoisen antiikkipatsaan ja naarmutan jalopuista pöytää. Mun jokaiset kotini ainakin on aina olleet vähän puolihuolimattomia, ja juuri siksi kotoisia.
PS: Tänään tein Parolan yllättävän hyvältä kirppikseltä vuoden parhaan löydön! Ihana peltinen ensiapulaatikko. Mä olen jo kauan metsästänyt tuollaista, nyt kyllä lykästi ihan aidosti. Seuraavaksi teenkin varmaan retken apteekkiin täydentämään mun laatikkoni sisältöä. Muutama laastari, kuumemittari ja yskänlääkemitta ei vielä auta ihan joka pulmaan. Mutta onpahan puitteet kunnossa...
9. lokakuuta 2009
Pukeutua voi monella tavalla
Mennyttä viikkoa ovat määrittäneet muun muassa seuraavat tekijät.
1. Hassu pukeutuminen. Järjestimme ystävieni kanssa viime lauantaina Candle light suffer -nimisen Tärkeän Tapahtuman Paremmalle Väelle. Innoittajana illanvietolle oli Keeping up Appearances, eli Pokka pitää -sarja. Kukkahattutäteilyä ja hirveitä olkatoppauksia järkyttäviin kuoseihin verhottuna. Rumaa ja niin hauskaa! Aterimet olivat hopeaa, ruokalajit hienostuneita, ja tunnelma tarkoituksellisen väkinäistä. (Tosin, jos erityisesti pyrkii väkinäiseen tunnelmaan, siihen ei ikinä pääse. Sen sijaan esimerkiksi sukujuhlissa siihen pääsee ihan yrittämättäkin.) Ulkoasujemme tenho ja hämmentävyys pääsi oikeuksiinsa siinä vaiheessa, kun siirryimme Hämeenlinnan yöhön. Ihmiset joko naureskelivat hyväksyvästi, tai katsoivat lävitsemme. Eivät siis pystyneet käsittelemään näkemäänsä. Lisää tällaisia iltoja!
2. Virkamiespukeutuminen. Eilinen työpäivä oli 13 tuntia pitkä, ja piti sisällään useita kokouksia huipentuen lautakuntaan. Asiat sinänsä jännittävät aina, mutta myös se, miten tärkeissä kokouksissa ollaan ja käyttäydytään virallisesti. Huomaan aina edeltävänä iltana jälleen kerran ihmetteleväni, miksi en omista edustusvaatteita. Löydän jotakin sinne päin päälleni, mutta ajatuskin kauluspaidasta saa aikaan henkisen ihottuman. Toki nuorisotyöntekijän ei oletetakaan pukeutuvat jakkupukuun tai mustavalkoliituraitaan, mutta joskus pitää vähän silti panostaa, ainakin muutamia kertoja vuodessa. Vaateostoksille mennessä sieltä kaupasta vaan aina tarttuu mukaan jokin kiva kuvallinen t-paita ja tai jotakin muuta hilpeää. Pari kertaa olen ottanut mukaan virallisuusosotoksille ystäväni, joka hallitsee virkapukeutumisen, mutta ei se konsultointi ole tainnut ihan mennä perille.
Loppupäätelmä: Jos mun päällä on kauluspaita, näytän tädiltä. Toki se ei ole niin paha asia, kuin lauantainen olkatoppaushirvitys. Että kai tuo on se pienempi paha, silloin tällöin käytettäväksi. Sen sijaan eilen posti toi megamakean kekkosen kuvalla varustetun paidan mentalwearin nettikaupasta. Se on enemmän mun juttu se. Ehkä seuraavaan lautakuntaa, yhdistettynä kauluspaitaan?
1. Hassu pukeutuminen. Järjestimme ystävieni kanssa viime lauantaina Candle light suffer -nimisen Tärkeän Tapahtuman Paremmalle Väelle. Innoittajana illanvietolle oli Keeping up Appearances, eli Pokka pitää -sarja. Kukkahattutäteilyä ja hirveitä olkatoppauksia järkyttäviin kuoseihin verhottuna. Rumaa ja niin hauskaa! Aterimet olivat hopeaa, ruokalajit hienostuneita, ja tunnelma tarkoituksellisen väkinäistä. (Tosin, jos erityisesti pyrkii väkinäiseen tunnelmaan, siihen ei ikinä pääse. Sen sijaan esimerkiksi sukujuhlissa siihen pääsee ihan yrittämättäkin.) Ulkoasujemme tenho ja hämmentävyys pääsi oikeuksiinsa siinä vaiheessa, kun siirryimme Hämeenlinnan yöhön. Ihmiset joko naureskelivat hyväksyvästi, tai katsoivat lävitsemme. Eivät siis pystyneet käsittelemään näkemäänsä. Lisää tällaisia iltoja!
2. Virkamiespukeutuminen. Eilinen työpäivä oli 13 tuntia pitkä, ja piti sisällään useita kokouksia huipentuen lautakuntaan. Asiat sinänsä jännittävät aina, mutta myös se, miten tärkeissä kokouksissa ollaan ja käyttäydytään virallisesti. Huomaan aina edeltävänä iltana jälleen kerran ihmetteleväni, miksi en omista edustusvaatteita. Löydän jotakin sinne päin päälleni, mutta ajatuskin kauluspaidasta saa aikaan henkisen ihottuman. Toki nuorisotyöntekijän ei oletetakaan pukeutuvat jakkupukuun tai mustavalkoliituraitaan, mutta joskus pitää vähän silti panostaa, ainakin muutamia kertoja vuodessa. Vaateostoksille mennessä sieltä kaupasta vaan aina tarttuu mukaan jokin kiva kuvallinen t-paita ja tai jotakin muuta hilpeää. Pari kertaa olen ottanut mukaan virallisuusosotoksille ystäväni, joka hallitsee virkapukeutumisen, mutta ei se konsultointi ole tainnut ihan mennä perille.
Loppupäätelmä: Jos mun päällä on kauluspaita, näytän tädiltä. Toki se ei ole niin paha asia, kuin lauantainen olkatoppaushirvitys. Että kai tuo on se pienempi paha, silloin tällöin käytettäväksi. Sen sijaan eilen posti toi megamakean kekkosen kuvalla varustetun paidan mentalwearin nettikaupasta. Se on enemmän mun juttu se. Ehkä seuraavaan lautakuntaa, yhdistettynä kauluspaitaan?
30. syyskuuta 2009
Pipoakin pitää jo käyttää
Huomenna alkaa lokakuu, eli siis käytännössähän tää vuosi alkaa olla jo lopun edessä. Huh! Huolestuttavaa on se, että puheet ja teot alkaa jo pikku hiljaa pyöriä joulun ympärillä. Oireita tästä:
1. Erinäisten työyhteisöjen pikkujoulujen suunnittelut. Kalenteriin on lyöty lukkoon jo kolme työhön liittyvää tonttukinkeriä, saati sitten päälle kaikki kaveripiirien juhlaamiset.
2. Joululaulun spontaani soiminen päässä (Tääääähden tääähdistä kiiirrrkkkaimmaaaaan...). Tapahtui eilen, ja ajoi mut hulluuden partaalle.
3. Näin todella ruman lumiukkokoristeisen puutarhalyhdyn Tarjoustalossa. Siinä oli glitteriä. Ostin kyllä lyhdyn, mutta sellaisen syksyisän, en jouluisaa. Siinä on vissi ero.
4. Joululahjojahan olen ostellut jo pitkin syksyä, ekat ehkäpä elokuun puolella. Ihailtavaa ennakointia, mutta myös ahdistavaa ennenaikaista hypetystä. Oma vika metsäsika.
---
Ahdistavien joulun merkkien ohella olen nähnyt myös ihania syksyn merkkejä. Syksyhän kuitenkin on yksi lempparivuodenajoistani. Syystä että:
1. Mä voin käyttää taas pipoja! Tai voishan niitä kesälläkin käyttää, mutta ei se silloin oikein ole mun juttu. Pipot on kivoja ja söpöjä, jolloin minäkin olen pipopäisenä kiva ja söpö. Loogista.
2. Ruska. Eilen kävelin ehkä +1 asteisessa illassa linnalta kohti keskustaa Vanajanrantaa pitkin, ja se näky vaan oli jotakin niin kaunista. Miksei puiden lehdet voi aina olla sen värisiä?
3. Villatakit ynnä muut villaiset loimet, joihin voi kietoutua. Viihdyn. Sitäpaitsi sanotaan, että villatakki, jonka sisään voi käpertyä, antaa myös psykologista turvaa.
4. Kynttilät ja pimeily iltaisin. Mulla tuskin koskaan on kattolampussa illalla valo päällä, huone on sen sijaan muutettu kynttilämereksi. Jos viitsin, laitan myös takkaan tulen....ah! (luonnonvaloa tosin hieman rikkoo läppäristäni jatkuvasti kajastava sinertävä valo.)
5. Reipas keli. Syksyllä ulkona ollessaan kokee itsensä aina jotenkin reippaammaksi kuin kesän lämmössä. Kun on ihana kuulas syyssää, haluaa reippailla. Ja jos sataa, kuten syksyisin on usein tapana....no, sitten haluaa liikkua reippaasti suojaan sateelta.
Jenni tykkää syksystä.
1. Erinäisten työyhteisöjen pikkujoulujen suunnittelut. Kalenteriin on lyöty lukkoon jo kolme työhön liittyvää tonttukinkeriä, saati sitten päälle kaikki kaveripiirien juhlaamiset.
2. Joululaulun spontaani soiminen päässä (Tääääähden tääähdistä kiiirrrkkkaimmaaaaan...). Tapahtui eilen, ja ajoi mut hulluuden partaalle.
3. Näin todella ruman lumiukkokoristeisen puutarhalyhdyn Tarjoustalossa. Siinä oli glitteriä. Ostin kyllä lyhdyn, mutta sellaisen syksyisän, en jouluisaa. Siinä on vissi ero.
4. Joululahjojahan olen ostellut jo pitkin syksyä, ekat ehkäpä elokuun puolella. Ihailtavaa ennakointia, mutta myös ahdistavaa ennenaikaista hypetystä. Oma vika metsäsika.
---
Ahdistavien joulun merkkien ohella olen nähnyt myös ihania syksyn merkkejä. Syksyhän kuitenkin on yksi lempparivuodenajoistani. Syystä että:
1. Mä voin käyttää taas pipoja! Tai voishan niitä kesälläkin käyttää, mutta ei se silloin oikein ole mun juttu. Pipot on kivoja ja söpöjä, jolloin minäkin olen pipopäisenä kiva ja söpö. Loogista.
2. Ruska. Eilen kävelin ehkä +1 asteisessa illassa linnalta kohti keskustaa Vanajanrantaa pitkin, ja se näky vaan oli jotakin niin kaunista. Miksei puiden lehdet voi aina olla sen värisiä?
3. Villatakit ynnä muut villaiset loimet, joihin voi kietoutua. Viihdyn. Sitäpaitsi sanotaan, että villatakki, jonka sisään voi käpertyä, antaa myös psykologista turvaa.
4. Kynttilät ja pimeily iltaisin. Mulla tuskin koskaan on kattolampussa illalla valo päällä, huone on sen sijaan muutettu kynttilämereksi. Jos viitsin, laitan myös takkaan tulen....ah! (luonnonvaloa tosin hieman rikkoo läppäristäni jatkuvasti kajastava sinertävä valo.)
5. Reipas keli. Syksyllä ulkona ollessaan kokee itsensä aina jotenkin reippaammaksi kuin kesän lämmössä. Kun on ihana kuulas syyssää, haluaa reippailla. Ja jos sataa, kuten syksyisin on usein tapana....no, sitten haluaa liikkua reippaasti suojaan sateelta.
Jenni tykkää syksystä.
19. syyskuuta 2009
Ahdistava askelmittari
Työkaveri keksi ilmoittaa meidän työyhteisön mukaan mihin lie liikunnalliseen askelmittarikisaan. Se tarkoittaa sitä, että mun pitää kuukauden ajan koko hereilläoloaikani (unissakävelyjen ja yöjuoksujen varalta kai se vois olla yölläkin) kantaa mukanani askelmittaria. Se mittaa mun päivän aikana ottamat askeleeni, jotka illalla tunnollisesti raportoin tilastokorttiin.
Suositusten mukaan ihmisen pitäisi ottaa 10 000 askelta päivässä. Mun askeleen pituus on 77 cm, joten matkana tuo määrä tekisi 7,7 kilometriä. Anteeksi vaan. Mun päivään ei tasan tarkkaan mahdu noin montaa askelta. Tähän mennessä surkein tulos oli alle 2 000 askelta päivässä, ja paraskin ylsi vain hieman yli 8 000. Ja sinä päivänä mä sentään olin tunnin mittaisessa jumpassa hyppimässä ja pomppimassa.
No, nyt mä oon jälleen kerran flunssassa ja voin sen varjolla olla vaatimatta itseltäni liian suuria askelmääriä. Ahdistavia tämmöiset urheilukilpailut. Mur! Kulttuuri on aina pelastanut mut liialta liikunnalta. Hmph.
:P
No okei, lupaan kävellä ens viikolla töihin, ees yhtenä päivänä...
Suositusten mukaan ihmisen pitäisi ottaa 10 000 askelta päivässä. Mun askeleen pituus on 77 cm, joten matkana tuo määrä tekisi 7,7 kilometriä. Anteeksi vaan. Mun päivään ei tasan tarkkaan mahdu noin montaa askelta. Tähän mennessä surkein tulos oli alle 2 000 askelta päivässä, ja paraskin ylsi vain hieman yli 8 000. Ja sinä päivänä mä sentään olin tunnin mittaisessa jumpassa hyppimässä ja pomppimassa.
No, nyt mä oon jälleen kerran flunssassa ja voin sen varjolla olla vaatimatta itseltäni liian suuria askelmääriä. Ahdistavia tämmöiset urheilukilpailut. Mur! Kulttuuri on aina pelastanut mut liialta liikunnalta. Hmph.
:P
No okei, lupaan kävellä ens viikolla töihin, ees yhtenä päivänä...
13. syyskuuta 2009
Postikortteja!
Eilen järjestettiin Hämeenlinnassa Verkatehtaalla postikorttitapahtuma, johon ystäväni kanssa tein löytöretken. Siellä oli toki omat pöytänsä hard core keräilijöille, mutta myös tällaiset tavalliset korteista ja kuvista pitävätkin kansalaiset löysivät sieltä mukavasti kortteja mukaansa.
Lähtökohtana oli se, ettei ainakaan mulla ikinä ole tarpeeksi hyviä postikortteja silloin, kun niitä yhtäkkiä tarvittaisiin. Laatikon pohjalta löytyvät vain ne rumat ilmaisjoulukortit, joista pitäisi maksaa kannatusmaksu mukana tulleen pankkisiirron avulla. Jemmassa saattaa olla myös satunnaisia messuilta ja tapahtumista mukaan sattuneita ilmaispostikortteja, jotka yleensä mainostavat jotakin. (Mulla esimerkiksi on ollut jo vuosikausia puolisen tusinaa Turun Yliopiston mainoskorttia, enkä ikinä ole oikein keksinyt niille funktiota. Omistan myös irlantilaisia valistuspostikortteja liittyen masennukseen, tupakoinnin lopettamiseen ja syfilikseen...)
Itse ikävä kyllä kortteja tulee lähetettyä liian harvoin. Viime aikoina olen kortteja lähettänyt lähinnä reissun päältä. Ja sitten niihinkään ei ikinä keksi mitään uutta, aina samat tekstit: "Kivaa on ollut, ja säät ovat suosineet. Huomenna tehdään retki paikkaan x. Nähdään pian!". Joku tuttu joskus sanoi ratkaisseensa turistipostikorttiongelman kirjoittamalla joka kerta tekstiosaan ainoastaan "Terveisiä täältä!". Se riittää.
Mun mielestä olisikin ihanaa, jos ihmiset lähettelisivät toisilleen postikortteja enemmän ja ihan muuten vain. Mulla on pari kaveria, jotka satunnaisesti lähettelevät kortteja ihan vaan kertoakseen kuulumisia. Sellainen kortti onkin paljon hauskempi ja odottamattomampi, kuin ihmisten velvollisuudesta lähettämä onnittelukortti merkkipäivän, ulkomaanreissun tai kirkkopyhän johdosta.
Ankein postikortteihin liittyvä muisto on jokusen vuoden takaa, kun olin Mikkelissä muuttanut kämppikseni kanssa silloiseen asuntooni. Joulu oli tulossa, ja juurikin sellaisen valkoreunaisen ilmaisjoulukortin oheen oli liitetty taloyhtiön järjestyssäännöt, josta kohta "hiljaisuus" oli erikseen ympyröity. Lähettäjänä vuokraisäntä. Kiitos huomaavaisuudesta, ja hyvää joulua teillekin!
Tässä joitakin eilisen aarteita, katsotaan kenen postiluukusta mikäkin kolahtaa...
Lähtökohtana oli se, ettei ainakaan mulla ikinä ole tarpeeksi hyviä postikortteja silloin, kun niitä yhtäkkiä tarvittaisiin. Laatikon pohjalta löytyvät vain ne rumat ilmaisjoulukortit, joista pitäisi maksaa kannatusmaksu mukana tulleen pankkisiirron avulla. Jemmassa saattaa olla myös satunnaisia messuilta ja tapahtumista mukaan sattuneita ilmaispostikortteja, jotka yleensä mainostavat jotakin. (Mulla esimerkiksi on ollut jo vuosikausia puolisen tusinaa Turun Yliopiston mainoskorttia, enkä ikinä ole oikein keksinyt niille funktiota. Omistan myös irlantilaisia valistuspostikortteja liittyen masennukseen, tupakoinnin lopettamiseen ja syfilikseen...)
Itse ikävä kyllä kortteja tulee lähetettyä liian harvoin. Viime aikoina olen kortteja lähettänyt lähinnä reissun päältä. Ja sitten niihinkään ei ikinä keksi mitään uutta, aina samat tekstit: "Kivaa on ollut, ja säät ovat suosineet. Huomenna tehdään retki paikkaan x. Nähdään pian!". Joku tuttu joskus sanoi ratkaisseensa turistipostikorttiongelman kirjoittamalla joka kerta tekstiosaan ainoastaan "Terveisiä täältä!". Se riittää.
Mun mielestä olisikin ihanaa, jos ihmiset lähettelisivät toisilleen postikortteja enemmän ja ihan muuten vain. Mulla on pari kaveria, jotka satunnaisesti lähettelevät kortteja ihan vaan kertoakseen kuulumisia. Sellainen kortti onkin paljon hauskempi ja odottamattomampi, kuin ihmisten velvollisuudesta lähettämä onnittelukortti merkkipäivän, ulkomaanreissun tai kirkkopyhän johdosta.
Ankein postikortteihin liittyvä muisto on jokusen vuoden takaa, kun olin Mikkelissä muuttanut kämppikseni kanssa silloiseen asuntooni. Joulu oli tulossa, ja juurikin sellaisen valkoreunaisen ilmaisjoulukortin oheen oli liitetty taloyhtiön järjestyssäännöt, josta kohta "hiljaisuus" oli erikseen ympyröity. Lähettäjänä vuokraisäntä. Kiitos huomaavaisuudesta, ja hyvää joulua teillekin!
Tässä joitakin eilisen aarteita, katsotaan kenen postiluukusta mikäkin kolahtaa...
11. syyskuuta 2009
Päivärytmi, mikä se on?
Kulunut viikko on antanut taas aika hyvä osviittaa siitä, kuinka rikkonainen tämänkin syksyn päivärytmistä tulee. Kun melkein joka päivä on töissä iltavuorossa, tuntuu, että päivät vaan katoavat jonnekin nukkumisen ja töissä käymisen väliin.
Esimerkkinä keskiviikko. Tiistaina olin ollut ensin kahdeksan tunnin päivän toimistolla, ja päälle tupsahti vielä neljän tunnin mittainen numeroiden ja toimintasuunnitelmien pyörittelykokous. Nukkumaan menin siinä yhdentoista aikaan. Keskiviikkona (jolloin työvuoroni alkoi neljältä), heräilin hämmentyneenä kellonajasta. Kännykän näytösssä luki 13:45. Että se siitä vapaasta aamupäivästä! No, kiva tietysti jos joskus oikein nukuttaa...huh. Haastetta tuo myöskin se, että iltavuoro voi toki myös jatkua aamuvuorolla, jolloin seuraavan päivän vapaana iltana on niin väsynyt, ettei kuitenkaan ole kovin toimintakykyinen. Jee.
Iltavuoroja paljon tekevälle tärkeä opeteltava asia onkin se, että pääsee aamuisin kohtuulliseen aikaan sängystä ylös, vaikka työt kutsuisivat vasta illemmalla. Mä ainankin, edellyttäen että olen päässyt ylös sängystä, olen tehokkaimmillani aamupäivällä. Siispä juuri silloin saa kätevästi hoidettua kaikenmaailman siivoilut, kauppareissut, ehkä tehtyä jotain muutakin omaa kivaa.
Vapaissa aamuissa ehkä parasta kuitenkin on se laiskanpulskeus, kun vaivautuu sen verran heittämään vaatteita niskaan, että hakee postilaatikolta lehden ja istuu tunnin hörppimässä aamukahvia ja lukemassa lehden lähes (ei sentään urheilu- ja taloussivuja) kannesta kanteen. Ei kahdeksan aamuun menevällä ole aikaa tuollaiseen. Ja mikään muu vuorokauden aika, kuin aamu ei oikein istu yhtä hyvin lehden lukemiseen.
Tänään menen taas neljään töihin. Olen jo nautiskellut aamun lukuhetkestäni, kohta voisin tiskata ja käväistä ruokakaupassa (jottei huomisaamun kahvista tule katastrofi, kun huomaan maidon loppuneen). Ja tässä ehdin myös ihan hyvin tännekin tarinoida.
"Kaiken onnen perustana on kiireettä syöty aamiainen."
- John Gunther
PS. Sunnuntai-iltojeni teatteriharrastus alkaa taas tulevana viikonloppuna. Jee!
Esimerkkinä keskiviikko. Tiistaina olin ollut ensin kahdeksan tunnin päivän toimistolla, ja päälle tupsahti vielä neljän tunnin mittainen numeroiden ja toimintasuunnitelmien pyörittelykokous. Nukkumaan menin siinä yhdentoista aikaan. Keskiviikkona (jolloin työvuoroni alkoi neljältä), heräilin hämmentyneenä kellonajasta. Kännykän näytösssä luki 13:45. Että se siitä vapaasta aamupäivästä! No, kiva tietysti jos joskus oikein nukuttaa...huh. Haastetta tuo myöskin se, että iltavuoro voi toki myös jatkua aamuvuorolla, jolloin seuraavan päivän vapaana iltana on niin väsynyt, ettei kuitenkaan ole kovin toimintakykyinen. Jee.
Iltavuoroja paljon tekevälle tärkeä opeteltava asia onkin se, että pääsee aamuisin kohtuulliseen aikaan sängystä ylös, vaikka työt kutsuisivat vasta illemmalla. Mä ainankin, edellyttäen että olen päässyt ylös sängystä, olen tehokkaimmillani aamupäivällä. Siispä juuri silloin saa kätevästi hoidettua kaikenmaailman siivoilut, kauppareissut, ehkä tehtyä jotain muutakin omaa kivaa.
Vapaissa aamuissa ehkä parasta kuitenkin on se laiskanpulskeus, kun vaivautuu sen verran heittämään vaatteita niskaan, että hakee postilaatikolta lehden ja istuu tunnin hörppimässä aamukahvia ja lukemassa lehden lähes (ei sentään urheilu- ja taloussivuja) kannesta kanteen. Ei kahdeksan aamuun menevällä ole aikaa tuollaiseen. Ja mikään muu vuorokauden aika, kuin aamu ei oikein istu yhtä hyvin lehden lukemiseen.
Tänään menen taas neljään töihin. Olen jo nautiskellut aamun lukuhetkestäni, kohta voisin tiskata ja käväistä ruokakaupassa (jottei huomisaamun kahvista tule katastrofi, kun huomaan maidon loppuneen). Ja tässä ehdin myös ihan hyvin tännekin tarinoida.
"Kaiken onnen perustana on kiireettä syöty aamiainen."
- John Gunther
PS. Sunnuntai-iltojeni teatteriharrastus alkaa taas tulevana viikonloppuna. Jee!
31. elokuuta 2009
Tyttöilyä ja etymologiaa
Mnjäh. Nyt kai sitten alkaa syksy. Olenhan ajatellut, että blogia alan päivittää vasta, kun kivoimmat kesäkelit ovat taakse jäänyttä elämää. (Nyt tosin tuolla ulkomaailmassa näyttäisi taivas siniseltä, mutta työpäivän jäljiltä saa myös olla ihan vaan laiska, ja oleilla sisätiloissa.)
Vaikka enää syksy ei tuo mulle henkilökohtaista back to school -oloa, aina pitää syksyn tullen uudistaa vaatekaappia. Ja mitä minä meninkään tekemään? No ostin pillifarkut tietenkin. Tämä on asia, jota ei tule ohittaa olan kohautuksella, koska pillifarkut ovat mulle henkilökohtaisesti vaatekappale, joka aiheuttaa suuria tunteita.
Lähtökohtaisesti mun ruumiinrakenteeni ei varsinaisesti kutsu pillifarkkuja luokseen, näytänhän niissä hahmolta, jonka jalat ovat ylöspäin levenevien kolmioiden malliset. Reitevää, sanoisin. Toisaalta käy kuten minkä tahansa ilmiön kanssa pidemmän päälle: kun jotakin näkee tarpeeksi kauan, se alkaa näyttää hyvältä. Itsensä kanssa painiminen sovituskopissa housuja jalkaan vetäessä saa uskon kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta usein kuitenkin loppumaan. Ne vaan ei oo mun juttu.
Kuitenkin, Seppälän kymmenen euron alerekistä paikansin pillifarkut, joihin päätin mahtua (ei huomioida niitä muita viittä paria, joihin myös "päätin mahtua") ja onnistuinkin tavoitteessani. Aiemmin yhden ystäväni kanssa käydyn rohkaisevan keskustelun kannustamana päätin hankkia housut. Kyllä muillakin kuin laiharaajaisilla on oikeus pillifarkkuihin.
Toisaalta olen kuitenkin realisti, ja niinpä vaatekaappini on saanut oikeutuksen täydentää itseään pitkillä ihanan syksyisillä villatakeilla, tunikoilla ynnä muilla kriittisimmän alueeen peittävillä. Shop shop shop! Tärkeintä kuitenkin, että omistan nyt farkut, joissa kaikki mun ihanat tennarini pääsevät oikeuksiinsa.
Farkuista mandariineihin. Tässä yhtenä iltana ystäväni neiti Kielipoliisin kanssa pohdiskeltiin sitrushedelmien etymologiaa. Yleensäkin, kun sanoja lähtee miettimään ja maistelemaan, saa aikaa mahtavia ahaa-elämyksiä. Tiesittekö esimerkiksi, että sana mandariini tulee kiinan mandariineista, jotka olivat virkamiehiä, joiden asu oli oranssi, josta saman värinen sitrushedelmä sai nimensä? Tai että sata vuotta sitten suomessa ei vielä tunnettu sanaa appelsiini (joka muuten hollannin kautta tulee sanasta "kiinan omena") vaan täälläkin syötiin oransseja? Tai että kreikan portokali tarkoittaa sekä appelsiinia, oranssia, että portugalia, koska itse asiassa siitä maasta kyseinen hedelmä kreikkaan ensin saapui?
Mä oon ihan fiiliksissä tällaisesta nippelitiedosta, kuka pelais mun kanssa Trivial pursuitia?
(Syksyn alku taitaa näkyä mun tiedonhalussakin, koska mä olen töissä aivan innoissani tekemässä ennakkotehtävänä pohdiskelevaa esseetä yhteen täydennyskoulutuskurssiin, jonka aloitin. Vielä kaksi vuotta sitten, kun juuri olin saanut kivirekeni Opinnäytetyön vedettyä, olisin mielummin pistellyt itseäni kynsien alle neuloilla, kuin kirjoittanut yhtäkään esseetä. Jännästi ajan kuluminen opiskeluista saa mut taas hihkumaan koulutehtävien perään.)
Vaikka enää syksy ei tuo mulle henkilökohtaista back to school -oloa, aina pitää syksyn tullen uudistaa vaatekaappia. Ja mitä minä meninkään tekemään? No ostin pillifarkut tietenkin. Tämä on asia, jota ei tule ohittaa olan kohautuksella, koska pillifarkut ovat mulle henkilökohtaisesti vaatekappale, joka aiheuttaa suuria tunteita.
Lähtökohtaisesti mun ruumiinrakenteeni ei varsinaisesti kutsu pillifarkkuja luokseen, näytänhän niissä hahmolta, jonka jalat ovat ylöspäin levenevien kolmioiden malliset. Reitevää, sanoisin. Toisaalta käy kuten minkä tahansa ilmiön kanssa pidemmän päälle: kun jotakin näkee tarpeeksi kauan, se alkaa näyttää hyvältä. Itsensä kanssa painiminen sovituskopissa housuja jalkaan vetäessä saa uskon kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta usein kuitenkin loppumaan. Ne vaan ei oo mun juttu.
Kuitenkin, Seppälän kymmenen euron alerekistä paikansin pillifarkut, joihin päätin mahtua (ei huomioida niitä muita viittä paria, joihin myös "päätin mahtua") ja onnistuinkin tavoitteessani. Aiemmin yhden ystäväni kanssa käydyn rohkaisevan keskustelun kannustamana päätin hankkia housut. Kyllä muillakin kuin laiharaajaisilla on oikeus pillifarkkuihin.
Toisaalta olen kuitenkin realisti, ja niinpä vaatekaappini on saanut oikeutuksen täydentää itseään pitkillä ihanan syksyisillä villatakeilla, tunikoilla ynnä muilla kriittisimmän alueeen peittävillä. Shop shop shop! Tärkeintä kuitenkin, että omistan nyt farkut, joissa kaikki mun ihanat tennarini pääsevät oikeuksiinsa.
Farkuista mandariineihin. Tässä yhtenä iltana ystäväni neiti Kielipoliisin kanssa pohdiskeltiin sitrushedelmien etymologiaa. Yleensäkin, kun sanoja lähtee miettimään ja maistelemaan, saa aikaa mahtavia ahaa-elämyksiä. Tiesittekö esimerkiksi, että sana mandariini tulee kiinan mandariineista, jotka olivat virkamiehiä, joiden asu oli oranssi, josta saman värinen sitrushedelmä sai nimensä? Tai että sata vuotta sitten suomessa ei vielä tunnettu sanaa appelsiini (joka muuten hollannin kautta tulee sanasta "kiinan omena") vaan täälläkin syötiin oransseja? Tai että kreikan portokali tarkoittaa sekä appelsiinia, oranssia, että portugalia, koska itse asiassa siitä maasta kyseinen hedelmä kreikkaan ensin saapui?
Mä oon ihan fiiliksissä tällaisesta nippelitiedosta, kuka pelais mun kanssa Trivial pursuitia?
(Syksyn alku taitaa näkyä mun tiedonhalussakin, koska mä olen töissä aivan innoissani tekemässä ennakkotehtävänä pohdiskelevaa esseetä yhteen täydennyskoulutuskurssiin, jonka aloitin. Vielä kaksi vuotta sitten, kun juuri olin saanut kivirekeni Opinnäytetyön vedettyä, olisin mielummin pistellyt itseäni kynsien alle neuloilla, kuin kirjoittanut yhtäkään esseetä. Jännästi ajan kuluminen opiskeluista saa mut taas hihkumaan koulutehtävien perään.)
22. heinäkuuta 2009
Kesällä ei istuta koneella päivittämässä blogia!
...ja jos istutaankin, niin meikäläinen taitaa hillua ainoastaan naamakirjassa tai mesellä. Monta kertaa on jotakin pitänyt tänne tarinoida, mutta vasta nyt, kesäflunssan ja pakotetun rauhoittumisen hetkellä saan itsestäni irti. Otetaanpa siis läppäri syliin, ja mietitään.
***
Kesäkuun alkupuoli meni lastenleireillä, eli ruokalaulut, rastiradat ja iltanuotiot tuli oikein tutuiksi. Leirillä on vaan aina niin kivaa! Kesäloma alkoi juhannuksesta, ja sitten luvassa olikin kesäloman kiireisin viikko, Ämyrockin valmistelut nimittäin. Kaikenlaista siivoamista, jäsenkorttien askartelua, talkoolaissämpylöiden tehtailua, roudausta ja puhelinten pirinää oli luvassa.
Hauskin kokemus oli kuitenkin ehkä se, kun pääsin mukaan lehtihaastatteluun. Paikalliseen sanomalehteen haastateltiin muutamaaa meistä talkoolaisista. Oon mä ennenkin ollut toki haastatteluissa, mutta hauskinta tässä oli se, kun seuraavana iltana meitä tuli vielä ihan erikseen ottamaan kuvia valkovaaja, jolla selkeästi oli Visio. Jokaista meistä erikseen se nainen kuvas ja poseerautti valehtelematta melkein kolme varttia. Mun piti kiipeillä ties minne korkeuksiin hämärästi valaistussa varastohuoneessa, ja ottaa milloin minkäkinlaisia ilmeitä. Siinä tais olla tän tytön valokuvaussessiot, Huippumallia haussa -meininkiä lähemmäs tuskin enää pääsen...hih.
Lehtijuttu oli ihan onnistunut, ja niin oli tapahtumakin. Mä hoidin ruoka- ja kojumyyntipuolta, eipä mitään hässäkkää sielläkään. Toki samalla tavalla ei bändejä ehdi talkoolaisena näkemään, mutta puuhastelu on muuten vaan tosi antoisaa....ja ah, niin väsyttävää. Seuraavan päivän siivoilu meni Rio Colan voimalla jotenkuten. Luonnollisesti aurinko helotti pilvettömältä taivaalta, kun tapahtumapäivänä satoi ropisten synkältä taivaalta. Ämysää on vakio :)
***
Kauaa ei tapahtumanjärjestämisestä ehtinyt toipua, sillä seuraavan päivän aamuna oli määrä suunnata rinkka selässä Helsinki-Vantaalle. Onneksi järkevänä aikuisena olin pakannut kamani jo ennen Ämyrientoja. Käsittämätöntä järjestelmällisyyttä minulta! Luvassa oli siis kahden kaverini kanssa kymmenen päivää kiertelyä Tanskassa, Saksassa ja Hollannissa junalla, menolento Köpikseen, paluu Düsseldorfista.
Reissua oli alettu suunnitella joskus talvella, ajatuksena käydä moikkaamassa kahta vuosi sitten Kreikan keväänä hankkimaani kaveria, ja yöpyä heidän luonaan osan ajasta.
Ensimmäiset pari päivää pyörimme Tanskassa. Vaikka itsekin olen muutamia vuosia viettänyt kyseisessä kohteessa jopa kaksi kuukautta, olin jotenkin ihan unohtanut, että siellähän on ihan oma valuuttansa. Onneksi moinen pikkuseikka ei suuria ongelmia aiheuttanut. Matkaoppaamme Carina kierrätti meitä paikasta toiseen, top 3 -kohteina jäivät mieleen Christianian vapaakaupunki, maailman paras vegeravintola ja ihana hiekkaranta Köpiksen ulkopuolella.
Matka jatkui junalla ja lautalla Hampuriin, jossa oli aika kuumat oltavat, lämpöä oli noin 35 astetta keskellä betonikaupunkia. Törmäilimme paikallisille viinijuhlille, ja ihmettelimme monessa paikassa asiakaspalvelijoiden kielitaidottomuutta. Pääsipä omaa kömpelösaksaa hieman käyttämään. Reeperbahnillakin pyörähdimme, jollakin tavalla aika rujoa menoa itäeurooppalaisine naikkosineen ja ällöttävine äijineen. Vaikka kuinka olisi Beatles joskus muinoin St Paulissa majaillut, ei se nyt oikein vaikuttanut paikalta, jossa haluaisi oleilla...kätevää Hampurissa oli selkeät metroverkot, siitä pisteet.
Sekä Köpiksessä, että Hampurissa olin aiemminkin pikaisesti käynyt, mutta kun suuntasimme Amsterdamiin, mentiin ihan uusiin maisemiin. Ehdottomasti mahtava kaupunki! Mä niin ihastuin niihin taloihin, kanaviin, polkupyöriin...kaikki oli vaan niin söpöä ja boheemia! Näkihän sen, että osa turisteista oli mennyt sinne vain ja ainoastaan laillisen pössyttelyn perässä, mutta mä fiilistelin ihan muita asioita. Pelkästään jo erilaisia museoita oli siellä joka lähtöön, Rembrandtit, van Goghit ja Anne Frankit tuli käytyä läpi. Parasta oli silti vaan se yleinen tunnelma....jotenkin ei tuntunut, että ollaan Länsi-Euroopassa, se oli niin erilainen paikka, kun muut missä on käynyt.
Viimeinen etappi reissullamme oli paluu Saksan puolelle Münsteriin, jossa asuu kaverini Anna. Ensinnäkin, Annan neljän tytön kommuunikämppä oli aivan mahtavasti sisustettu, harvemmin kenenkään kodista saa niin isoja kiksejä! Esimerkiksi kylppärin katto oli maalattu meren siniseksi, ja kattoon oli viritetty kalaverkko. Ikkunalaudoilla oli pienissä purkeissa hiekkaa, joihin oli tökkästy pieniä aurinkovarjoja...Ja keittiössä oli kirkkaanpunaiset seinät, kun taas eteinen oli liila. Miksei mun kämppä näytä tommoselta? Myös itse kaupunki oli mukava, luonnollisesti Amsterdamin jäljiltä aika pienen oloinen. Hauskinta oli viettää aikaa järvellä polkuveneilemässä. Ruoka oli hyvää, mitä nyt yhdestä ravintolasta sain kaveriksi ruokamyrkytyksen.
Paluulentoa varten mentiin junalla Düsseldorfiin, joka vaikutti jotenkin ankean harmaalta businesskaupungilta. Parasta siinä kaupungissa oli kenkäkauppa, josta lähtivät mukaan maailman ihanimmat kukalliset tennarit :P Niin kymmenen päivää vaan hurahti. Reilaukseen kyllä ihan liian lyhyt aika, vielä olisin helposti voinut suunnata kohti Ranskaa ja etelämmäksikin...noh, onpahan seuraavalle reissulle jo suunnitelmia. Junalla kulkeminen oli kyllä yllättävän kätevää, eniten etukäteen jännitin juurikin sitä, löydetäänkö oikeisiin juniin. Ei huolta, paria pientä häslinkiä lukuun ottamatta junalla matkustaminen sujui kuin tanssi. Suosittelen! (Katso myös Ankkalapiosta reissukertomus 29.6. - 8.7.)
***
Loma kuluikin edellä mainituissa aktiviteeteissa, eikä lojumista ja tylsistymistä paljon ehtinyt tapahtua. Sitä varten on elokuussa vielä onneksi viikko ylityövaapaita, eikä yhtäkään suunnitelmaa sinne. Kai sitä ihmisen on hyvä joskus päästä ihan vaan olemaan ilman tavoitteitakin. Pari vapaapäivää sain nipistettyä vielä viime viikonlopun molemmin puolin, olihan Ilosaaren aika.
Musta on tullut festaroija vasta päälle kakskymppisenä, mutta ei kai se niin vaarallista ole? Tänä vuonna havaittavissa kuitenkin oli huolestuttavaa aikuistelua. Oireina oli mm. teltassa yöpymiseen liittyvä kitinä ja mutina, se, kuinka bajamajat olivatkin yhtäkkiä ällöjä, ja jatkuva käsidesin annostelu pikku kätösiimme. Pohdimme ensi kesän vaihtoehdoksi majoittumista matkailuvaunussa. Minä, eikä kumpikaan seuralaisistani humaltunut liikaa, tehnyt mitään jälkeenpäin kaduttavaa tai arvelluttavaa. Suurin synti taisi olla se, että aurinkorasvaa tuli naaman punaisuudesta päätelleen lisäiltyä liian harvoin.
Onneksi superkivaa voi viettää rauhallisemmissakin merkeissä. Nallepuurot aamuisin trangialla, hengailu auringossa viltin päällä, ja äänensä kadottaminen lempiartistien mukana laulaessa. Ei kai festareille lähtemisessä ole ikärajaa, sitä vaan voi pitää kivaa niin monella tavalla. Sitä paitsi, nyt kun hyvistelen tässä aikuisella käyttäytymisellä, varmasti tulen vielä nokka edellä maahan joidenkin muiden kinkereiden merkeissä...ei tässä nyt oikeesti vielä niiiiiin aikuisia olla!
***
Tuossa taisi olla tähän mennessä kesän kolme parasta tarinaa. Painotan sanoja tähän mennessä, koska vaikka tämä kuinka menneen kesän referaatilta näyttääkin, ei kesä tasan tarkkaan saa olla vielä lopussa! Festarikautta jatkaa ainakin vielä elokuinen Flow Festival...ja uimakelejä saa luvan jatkua vielä sittenkin, kun olen festariflunssastani parantunut.
Kesä, oot aika kiva.
***
Kesäkuun alkupuoli meni lastenleireillä, eli ruokalaulut, rastiradat ja iltanuotiot tuli oikein tutuiksi. Leirillä on vaan aina niin kivaa! Kesäloma alkoi juhannuksesta, ja sitten luvassa olikin kesäloman kiireisin viikko, Ämyrockin valmistelut nimittäin. Kaikenlaista siivoamista, jäsenkorttien askartelua, talkoolaissämpylöiden tehtailua, roudausta ja puhelinten pirinää oli luvassa.
Hauskin kokemus oli kuitenkin ehkä se, kun pääsin mukaan lehtihaastatteluun. Paikalliseen sanomalehteen haastateltiin muutamaaa meistä talkoolaisista. Oon mä ennenkin ollut toki haastatteluissa, mutta hauskinta tässä oli se, kun seuraavana iltana meitä tuli vielä ihan erikseen ottamaan kuvia valkovaaja, jolla selkeästi oli Visio. Jokaista meistä erikseen se nainen kuvas ja poseerautti valehtelematta melkein kolme varttia. Mun piti kiipeillä ties minne korkeuksiin hämärästi valaistussa varastohuoneessa, ja ottaa milloin minkäkinlaisia ilmeitä. Siinä tais olla tän tytön valokuvaussessiot, Huippumallia haussa -meininkiä lähemmäs tuskin enää pääsen...hih.
Lehtijuttu oli ihan onnistunut, ja niin oli tapahtumakin. Mä hoidin ruoka- ja kojumyyntipuolta, eipä mitään hässäkkää sielläkään. Toki samalla tavalla ei bändejä ehdi talkoolaisena näkemään, mutta puuhastelu on muuten vaan tosi antoisaa....ja ah, niin väsyttävää. Seuraavan päivän siivoilu meni Rio Colan voimalla jotenkuten. Luonnollisesti aurinko helotti pilvettömältä taivaalta, kun tapahtumapäivänä satoi ropisten synkältä taivaalta. Ämysää on vakio :)
***
Kauaa ei tapahtumanjärjestämisestä ehtinyt toipua, sillä seuraavan päivän aamuna oli määrä suunnata rinkka selässä Helsinki-Vantaalle. Onneksi järkevänä aikuisena olin pakannut kamani jo ennen Ämyrientoja. Käsittämätöntä järjestelmällisyyttä minulta! Luvassa oli siis kahden kaverini kanssa kymmenen päivää kiertelyä Tanskassa, Saksassa ja Hollannissa junalla, menolento Köpikseen, paluu Düsseldorfista.
Reissua oli alettu suunnitella joskus talvella, ajatuksena käydä moikkaamassa kahta vuosi sitten Kreikan keväänä hankkimaani kaveria, ja yöpyä heidän luonaan osan ajasta.
Ensimmäiset pari päivää pyörimme Tanskassa. Vaikka itsekin olen muutamia vuosia viettänyt kyseisessä kohteessa jopa kaksi kuukautta, olin jotenkin ihan unohtanut, että siellähän on ihan oma valuuttansa. Onneksi moinen pikkuseikka ei suuria ongelmia aiheuttanut. Matkaoppaamme Carina kierrätti meitä paikasta toiseen, top 3 -kohteina jäivät mieleen Christianian vapaakaupunki, maailman paras vegeravintola ja ihana hiekkaranta Köpiksen ulkopuolella.
Matka jatkui junalla ja lautalla Hampuriin, jossa oli aika kuumat oltavat, lämpöä oli noin 35 astetta keskellä betonikaupunkia. Törmäilimme paikallisille viinijuhlille, ja ihmettelimme monessa paikassa asiakaspalvelijoiden kielitaidottomuutta. Pääsipä omaa kömpelösaksaa hieman käyttämään. Reeperbahnillakin pyörähdimme, jollakin tavalla aika rujoa menoa itäeurooppalaisine naikkosineen ja ällöttävine äijineen. Vaikka kuinka olisi Beatles joskus muinoin St Paulissa majaillut, ei se nyt oikein vaikuttanut paikalta, jossa haluaisi oleilla...kätevää Hampurissa oli selkeät metroverkot, siitä pisteet.
Sekä Köpiksessä, että Hampurissa olin aiemminkin pikaisesti käynyt, mutta kun suuntasimme Amsterdamiin, mentiin ihan uusiin maisemiin. Ehdottomasti mahtava kaupunki! Mä niin ihastuin niihin taloihin, kanaviin, polkupyöriin...kaikki oli vaan niin söpöä ja boheemia! Näkihän sen, että osa turisteista oli mennyt sinne vain ja ainoastaan laillisen pössyttelyn perässä, mutta mä fiilistelin ihan muita asioita. Pelkästään jo erilaisia museoita oli siellä joka lähtöön, Rembrandtit, van Goghit ja Anne Frankit tuli käytyä läpi. Parasta oli silti vaan se yleinen tunnelma....jotenkin ei tuntunut, että ollaan Länsi-Euroopassa, se oli niin erilainen paikka, kun muut missä on käynyt.
Viimeinen etappi reissullamme oli paluu Saksan puolelle Münsteriin, jossa asuu kaverini Anna. Ensinnäkin, Annan neljän tytön kommuunikämppä oli aivan mahtavasti sisustettu, harvemmin kenenkään kodista saa niin isoja kiksejä! Esimerkiksi kylppärin katto oli maalattu meren siniseksi, ja kattoon oli viritetty kalaverkko. Ikkunalaudoilla oli pienissä purkeissa hiekkaa, joihin oli tökkästy pieniä aurinkovarjoja...Ja keittiössä oli kirkkaanpunaiset seinät, kun taas eteinen oli liila. Miksei mun kämppä näytä tommoselta? Myös itse kaupunki oli mukava, luonnollisesti Amsterdamin jäljiltä aika pienen oloinen. Hauskinta oli viettää aikaa järvellä polkuveneilemässä. Ruoka oli hyvää, mitä nyt yhdestä ravintolasta sain kaveriksi ruokamyrkytyksen.
Paluulentoa varten mentiin junalla Düsseldorfiin, joka vaikutti jotenkin ankean harmaalta businesskaupungilta. Parasta siinä kaupungissa oli kenkäkauppa, josta lähtivät mukaan maailman ihanimmat kukalliset tennarit :P Niin kymmenen päivää vaan hurahti. Reilaukseen kyllä ihan liian lyhyt aika, vielä olisin helposti voinut suunnata kohti Ranskaa ja etelämmäksikin...noh, onpahan seuraavalle reissulle jo suunnitelmia. Junalla kulkeminen oli kyllä yllättävän kätevää, eniten etukäteen jännitin juurikin sitä, löydetäänkö oikeisiin juniin. Ei huolta, paria pientä häslinkiä lukuun ottamatta junalla matkustaminen sujui kuin tanssi. Suosittelen! (Katso myös Ankkalapiosta reissukertomus 29.6. - 8.7.)
***
Loma kuluikin edellä mainituissa aktiviteeteissa, eikä lojumista ja tylsistymistä paljon ehtinyt tapahtua. Sitä varten on elokuussa vielä onneksi viikko ylityövaapaita, eikä yhtäkään suunnitelmaa sinne. Kai sitä ihmisen on hyvä joskus päästä ihan vaan olemaan ilman tavoitteitakin. Pari vapaapäivää sain nipistettyä vielä viime viikonlopun molemmin puolin, olihan Ilosaaren aika.
Musta on tullut festaroija vasta päälle kakskymppisenä, mutta ei kai se niin vaarallista ole? Tänä vuonna havaittavissa kuitenkin oli huolestuttavaa aikuistelua. Oireina oli mm. teltassa yöpymiseen liittyvä kitinä ja mutina, se, kuinka bajamajat olivatkin yhtäkkiä ällöjä, ja jatkuva käsidesin annostelu pikku kätösiimme. Pohdimme ensi kesän vaihtoehdoksi majoittumista matkailuvaunussa. Minä, eikä kumpikaan seuralaisistani humaltunut liikaa, tehnyt mitään jälkeenpäin kaduttavaa tai arvelluttavaa. Suurin synti taisi olla se, että aurinkorasvaa tuli naaman punaisuudesta päätelleen lisäiltyä liian harvoin.
Onneksi superkivaa voi viettää rauhallisemmissakin merkeissä. Nallepuurot aamuisin trangialla, hengailu auringossa viltin päällä, ja äänensä kadottaminen lempiartistien mukana laulaessa. Ei kai festareille lähtemisessä ole ikärajaa, sitä vaan voi pitää kivaa niin monella tavalla. Sitä paitsi, nyt kun hyvistelen tässä aikuisella käyttäytymisellä, varmasti tulen vielä nokka edellä maahan joidenkin muiden kinkereiden merkeissä...ei tässä nyt oikeesti vielä niiiiiin aikuisia olla!
***
Tuossa taisi olla tähän mennessä kesän kolme parasta tarinaa. Painotan sanoja tähän mennessä, koska vaikka tämä kuinka menneen kesän referaatilta näyttääkin, ei kesä tasan tarkkaan saa olla vielä lopussa! Festarikautta jatkaa ainakin vielä elokuinen Flow Festival...ja uimakelejä saa luvan jatkua vielä sittenkin, kun olen festariflunssastani parantunut.
Kesä, oot aika kiva.
3. kesäkuuta 2009
Ei nyt keksi tälle kesätunnelmalle nasevaa otsikkoa.
Onko tosiaan niin, että pelkkä siirtyminen vuodenajoista kesäisimpään saa ihmislapsen mielen kohoamaan uusiin sfääreihin? Syitä siihen:
Kemuisa viikonloppu + uskomaton aurinko. Koulujenpäätösviikonloppu oli mullekin iloa täynnä, vaikken mitenkään erityisesti kirmannutkaan kesälaitumelle. (Oman laitumeni portti aukeaa vasta juhannuksena, laiduntamisajan ollessa kolme viikkoa. Että oli koululaisena olossa jotkut asiat paremmin juu.)
Ensin oli ohjelmassa lakisääteinen sukujuhla Tampereella, etäisempi serkun lapsi (sukulaisuussuhde, jolle ei ole nimeä. Vai tietääkö joku termin tälle? Kyseessä ei ole pikkuserkku.) lakittui. Kakkua ja täteilyjä. Kampaukseni herätti tädeissäni reaktioita lähtien viittauksesta kanalinnun peräpäähän. Halusivat ottaa kuvia, ja kysyivät, että ihanko vallan Helsingissä käyn kampaajalla näin modernin mallin haussa. Ei, ihan Parolassa kyllä.
Illalla siirsin itseni nuorempaan porukkaan ja kaverin tupareihin. Tuparilahjaksi oli pyydetty jokaiselta vieraalta skumppalasia. Näin ollen juhlakalu sai toista kymmentä keskenään erilaista lasia kattaukseensa. Nerokasta! Mä niin aion hyödyntää tätä ideaa vielä joskus. Tupareissa oli valtavan kivaa. Ja lämmintä. Olihan lämpötila noin 30 asteessa, joten kerrostalokaksio täynnä ihmisiä ei ainakaan ollut viileämpi. Mutta se, että aamuviideltä pärjää pelkällä villatakilla ja mekolla ulkosalla...se, jos mikä on merkki kesästä!
Seuraava päivä oli käsittämättömän kuuma. Ja väsynytkin. Lojumista ulkona grilliruoan ääressä, jäätelön ääressä, kirjan ääressä, lehden ääressä, päiväunilla...Ihan kuin loma olisi oikeastikin alkanut.
Sen sijaan töissä on riittänyt puuhaa, heti maanantaista lähtien. Ensi viikolla alkaa kahden viikon leirirupeama, ja kaiken sortin valmisteluja on tekeillä. Lisäksi lauantaina pitäis viedä lapsijoukkio retkelle lintsille. Kieltämättä kesäaika tuo esiin tämän ammatin hauskimmat työtehtävät.
Tänään tein ostoskierrosta leirejä varten. Kivasti ja jännästi siinä sivussa tarttui joka liikkeestä mukaan jotakin itsellekin. Partiokaupasta ostin spforkin (miten toi kirjotetaan?) ja kangaskaupasta tein ihanan jämäkangaspalalöydön. Nyt makkarin seinää koristaa lisko- ja puunlehtikuvioinen kangas, ja oranssi ruokailuväline odottaa jo pääsyään mukaan kesän rientoihin...
P.S. Näillä ohjeilla mä ainakin aion suunnistaa mun kesään...
http://www.mentalwear.fi/web/index.php?id=388
Kemuisa viikonloppu + uskomaton aurinko. Koulujenpäätösviikonloppu oli mullekin iloa täynnä, vaikken mitenkään erityisesti kirmannutkaan kesälaitumelle. (Oman laitumeni portti aukeaa vasta juhannuksena, laiduntamisajan ollessa kolme viikkoa. Että oli koululaisena olossa jotkut asiat paremmin juu.)
Ensin oli ohjelmassa lakisääteinen sukujuhla Tampereella, etäisempi serkun lapsi (sukulaisuussuhde, jolle ei ole nimeä. Vai tietääkö joku termin tälle? Kyseessä ei ole pikkuserkku.) lakittui. Kakkua ja täteilyjä. Kampaukseni herätti tädeissäni reaktioita lähtien viittauksesta kanalinnun peräpäähän. Halusivat ottaa kuvia, ja kysyivät, että ihanko vallan Helsingissä käyn kampaajalla näin modernin mallin haussa. Ei, ihan Parolassa kyllä.
Illalla siirsin itseni nuorempaan porukkaan ja kaverin tupareihin. Tuparilahjaksi oli pyydetty jokaiselta vieraalta skumppalasia. Näin ollen juhlakalu sai toista kymmentä keskenään erilaista lasia kattaukseensa. Nerokasta! Mä niin aion hyödyntää tätä ideaa vielä joskus. Tupareissa oli valtavan kivaa. Ja lämmintä. Olihan lämpötila noin 30 asteessa, joten kerrostalokaksio täynnä ihmisiä ei ainakaan ollut viileämpi. Mutta se, että aamuviideltä pärjää pelkällä villatakilla ja mekolla ulkosalla...se, jos mikä on merkki kesästä!
Seuraava päivä oli käsittämättömän kuuma. Ja väsynytkin. Lojumista ulkona grilliruoan ääressä, jäätelön ääressä, kirjan ääressä, lehden ääressä, päiväunilla...Ihan kuin loma olisi oikeastikin alkanut.
Sen sijaan töissä on riittänyt puuhaa, heti maanantaista lähtien. Ensi viikolla alkaa kahden viikon leirirupeama, ja kaiken sortin valmisteluja on tekeillä. Lisäksi lauantaina pitäis viedä lapsijoukkio retkelle lintsille. Kieltämättä kesäaika tuo esiin tämän ammatin hauskimmat työtehtävät.
Tänään tein ostoskierrosta leirejä varten. Kivasti ja jännästi siinä sivussa tarttui joka liikkeestä mukaan jotakin itsellekin. Partiokaupasta ostin spforkin (miten toi kirjotetaan?) ja kangaskaupasta tein ihanan jämäkangaspalalöydön. Nyt makkarin seinää koristaa lisko- ja puunlehtikuvioinen kangas, ja oranssi ruokailuväline odottaa jo pääsyään mukaan kesän rientoihin...
P.S. Näillä ohjeilla mä ainakin aion suunnistaa mun kesään...
http://www.mentalwear.fi/web/index.php?id=388
24. toukokuuta 2009
Viikkoraportti, kesäinen sellainen.
Tässä poimintojani Helatorstaiviikosta (toi ei varmasti oo virallinen termi, mutta kaikkihan pitää aina linkittää erinäisiin kirkkopyhiin, eikö?)
Maanantai. Vapaapäivä. Nukuin pitkään, puuhastelin ja hyppäsin bussiin kohti Hämeenlinnaa. Ohjelmassa oli festarisuunnitteluja ja myöhemmin illalla minigolfia ja ravintolaruokaa. Linnanpuistossa oleilu aiheutti taas sen, että mä niin vahvasti haluaisin muutta Hämeenlinnaan. Hmm, katsellaan nyt, toisaalta tykkään nykyisestä kämpästäni, mutta sijainti ei ole aivan fantastisin. Ja se minigolf. Viimeksi oon pelannut vuonna 1998 kuudennen luokan luokkaretkellä Ahvenanmaalla. Ihan yhtä huono olin edelleen, tosin pari kertaa kävi naurettava tuuri. Ehkä kerran vuosikymmenessä siis, vuotta 2019 odotellessa...
Tiistai. Kaaospäivä ja ahdistuspäivä. Täysin töihin liittyen. Välillä pieni ihminen ajattelee, pitäisikö palata koulun penkille, niin ei oikeat haasteet mua koskettaisi. Mulle väläyteltiin paljon isompia vastuita ja paljon enemmän toimistossa istumista. Ei kiitos. Tähänkin voitais palata aikaisintaan vuonna 2019...
Keskiviikko. Talviturkin kastamispäivä. Monella tavalla kostea illanvietto. Saunan ohessa tämä tyttö kävi järvessä, jopa kaksi kertaa! Kaverini aina naureskelee mun käyttämää termiä "talviturkin kastaminen". Eikös se olisi ennemminkin heittäminen? Kuulostaa siltä, että mulla on päällä painava kelsiturkki, jota kostutan jotenkin huljuttamalla sen hihaa vähän purossa, mutta kuljen silti edelleen märkä turkki päällä. No, kastamista tai heittämistä, siellä se Lepaan virrassa nyt kelluu, ja mä olen päässyt eroon turkistani! Ilta jatkui pitkään ja iloisesti, alkoholilla oli osuutta asiaan.
Torstai. Hupailupäivä. Spontaani poistuminen kohti Helsinkiä ja kivoja kavereita. Edellisillan vaikutusten alaisena pikavuoro vei mut kohteeseen, jossa sitten kohentelin oloani päivän mittaan. Eksyttiin vahingossa Senaatintorille johonkin kirkolliseen lähetystyön tms. juhlatapahtumaan. Koettiin, että se korkkasi meidän festarikauden sitten, vaikkei nyt varsinaisesti mikään rokkifestari ollutkaan :) Päivän aikana käytiin syväluotaava keskustelu siitä, miksi aikuiset eivät juokse niinkuin lapset. Eikö olisi piristävää, jos ihmiset vaan ryntäilisivät innostuneena paikasta toiseen? Jos aikuinen juoksee, se on joko a, varastanut jotakin tai b, myöhässä kulkuneuvosta. Urheilijat on tietysti oma lukunsa. Kävimme myös leffassa katsomassa Lukija-elokuvan, tykkäsin.
Perjantai. Kiva, mutta kiirepäivä. Pyöräretki kaverin kanssa, josta olisi nauttinut enemmän, jos ei olisi pitänyt tuijottaa kelloa. Piti hoitaa rokkiyhdistyslupa-asialappusia ajoissa postiin, säätää kaikenlaista käsittämätöntä, ja mennä ajoissa vielä töihinkin. Mukavaa oli kuitenkin, kuten lähtökohtaisesti aina, jos lähdetään töihin makuupussin kanssa. Yöhengailua, ruoanlaittoa, leffaa (Little Miss Sunshine, jonka oon nähnyt ainakin kymmenen kertaa, jaksaa aina naurattaa ihan yhtä paljon) ja kaikenlaista kivaa.
Lauantai. Ylihinnoiteltu hauskuuspäivä. Tomaatteja tomaatteja -stand up komediafestari kutsui, ja innoissamme menimme sinne. *seuraa kriittinen palaute* Homma ei kuitenkaan oikein pelittänyt. Ensinnäkin, luulin ja uskoin ostaneeni liput alakatsomoon, kun käytännössä meidät ohjattiin jonnekin viheliäiselle takaparvelle, jonne ei saanut viedä edes juomia. Ystäväni, joka istui meitä paremmalla paikalla, oli maksanut omasta lipustaan vähemmän kuin me. Ja lisäksi...ne esiintyjät ei naurattaneet yhtään niin paljon, kuin nimet lupasivat. Hei koomikot, keksikää pliis uusia vitsejä ohjelmistoonne! Tai sitten mä käyn ihan liian usein kuuntelemassa niitten juttuja. Mutta Ilari Johansson oli hyvä, pisteet sille. Hauskinta oikeastaan oli ehkä kuunnella katsomossa olevien ihmisten erilaisia nauruja...röhöttämisiä, kikatuksia tai hitaasti syttyviä ja matalia murahdusversioita.
Sunnuntai. Kesäilypäivä. Tänään on ollut tähän mennessä aivan ihana päivä! Nukuin puoleen päivään asti univelkani pois, ja isuin aamupalapöydässä takapihallani. Pyysin kavereita kylään, ja pidettiin jädepiknik samaisessa sijainnissa. Aurinkoa, iloa...pyöräilimme vielä satamakahvilaan syömään epäterveellisiä hampurilaisia. Lisäksi juuri äsken ostin tiketistä kolmen päivän lipun elokuiselle Flow-festivaalille. (Jo aiemmin viikolla otin haltuun Ilosaaren.) Niiiiiiiiin kesäfiilikset! Illemmalla vielä luvassa viimeinen teatteriesitys, sitten on sekin paketissa.
Kesä saa niin jo alkaa!
Maanantai. Vapaapäivä. Nukuin pitkään, puuhastelin ja hyppäsin bussiin kohti Hämeenlinnaa. Ohjelmassa oli festarisuunnitteluja ja myöhemmin illalla minigolfia ja ravintolaruokaa. Linnanpuistossa oleilu aiheutti taas sen, että mä niin vahvasti haluaisin muutta Hämeenlinnaan. Hmm, katsellaan nyt, toisaalta tykkään nykyisestä kämpästäni, mutta sijainti ei ole aivan fantastisin. Ja se minigolf. Viimeksi oon pelannut vuonna 1998 kuudennen luokan luokkaretkellä Ahvenanmaalla. Ihan yhtä huono olin edelleen, tosin pari kertaa kävi naurettava tuuri. Ehkä kerran vuosikymmenessä siis, vuotta 2019 odotellessa...
Tiistai. Kaaospäivä ja ahdistuspäivä. Täysin töihin liittyen. Välillä pieni ihminen ajattelee, pitäisikö palata koulun penkille, niin ei oikeat haasteet mua koskettaisi. Mulle väläyteltiin paljon isompia vastuita ja paljon enemmän toimistossa istumista. Ei kiitos. Tähänkin voitais palata aikaisintaan vuonna 2019...
Keskiviikko. Talviturkin kastamispäivä. Monella tavalla kostea illanvietto. Saunan ohessa tämä tyttö kävi järvessä, jopa kaksi kertaa! Kaverini aina naureskelee mun käyttämää termiä "talviturkin kastaminen". Eikös se olisi ennemminkin heittäminen? Kuulostaa siltä, että mulla on päällä painava kelsiturkki, jota kostutan jotenkin huljuttamalla sen hihaa vähän purossa, mutta kuljen silti edelleen märkä turkki päällä. No, kastamista tai heittämistä, siellä se Lepaan virrassa nyt kelluu, ja mä olen päässyt eroon turkistani! Ilta jatkui pitkään ja iloisesti, alkoholilla oli osuutta asiaan.
Torstai. Hupailupäivä. Spontaani poistuminen kohti Helsinkiä ja kivoja kavereita. Edellisillan vaikutusten alaisena pikavuoro vei mut kohteeseen, jossa sitten kohentelin oloani päivän mittaan. Eksyttiin vahingossa Senaatintorille johonkin kirkolliseen lähetystyön tms. juhlatapahtumaan. Koettiin, että se korkkasi meidän festarikauden sitten, vaikkei nyt varsinaisesti mikään rokkifestari ollutkaan :) Päivän aikana käytiin syväluotaava keskustelu siitä, miksi aikuiset eivät juokse niinkuin lapset. Eikö olisi piristävää, jos ihmiset vaan ryntäilisivät innostuneena paikasta toiseen? Jos aikuinen juoksee, se on joko a, varastanut jotakin tai b, myöhässä kulkuneuvosta. Urheilijat on tietysti oma lukunsa. Kävimme myös leffassa katsomassa Lukija-elokuvan, tykkäsin.
Perjantai. Kiva, mutta kiirepäivä. Pyöräretki kaverin kanssa, josta olisi nauttinut enemmän, jos ei olisi pitänyt tuijottaa kelloa. Piti hoitaa rokkiyhdistyslupa-asialappusia ajoissa postiin, säätää kaikenlaista käsittämätöntä, ja mennä ajoissa vielä töihinkin. Mukavaa oli kuitenkin, kuten lähtökohtaisesti aina, jos lähdetään töihin makuupussin kanssa. Yöhengailua, ruoanlaittoa, leffaa (Little Miss Sunshine, jonka oon nähnyt ainakin kymmenen kertaa, jaksaa aina naurattaa ihan yhtä paljon) ja kaikenlaista kivaa.
Lauantai. Ylihinnoiteltu hauskuuspäivä. Tomaatteja tomaatteja -stand up komediafestari kutsui, ja innoissamme menimme sinne. *seuraa kriittinen palaute* Homma ei kuitenkaan oikein pelittänyt. Ensinnäkin, luulin ja uskoin ostaneeni liput alakatsomoon, kun käytännössä meidät ohjattiin jonnekin viheliäiselle takaparvelle, jonne ei saanut viedä edes juomia. Ystäväni, joka istui meitä paremmalla paikalla, oli maksanut omasta lipustaan vähemmän kuin me. Ja lisäksi...ne esiintyjät ei naurattaneet yhtään niin paljon, kuin nimet lupasivat. Hei koomikot, keksikää pliis uusia vitsejä ohjelmistoonne! Tai sitten mä käyn ihan liian usein kuuntelemassa niitten juttuja. Mutta Ilari Johansson oli hyvä, pisteet sille. Hauskinta oikeastaan oli ehkä kuunnella katsomossa olevien ihmisten erilaisia nauruja...röhöttämisiä, kikatuksia tai hitaasti syttyviä ja matalia murahdusversioita.
Sunnuntai. Kesäilypäivä. Tänään on ollut tähän mennessä aivan ihana päivä! Nukuin puoleen päivään asti univelkani pois, ja isuin aamupalapöydässä takapihallani. Pyysin kavereita kylään, ja pidettiin jädepiknik samaisessa sijainnissa. Aurinkoa, iloa...pyöräilimme vielä satamakahvilaan syömään epäterveellisiä hampurilaisia. Lisäksi juuri äsken ostin tiketistä kolmen päivän lipun elokuiselle Flow-festivaalille. (Jo aiemmin viikolla otin haltuun Ilosaaren.) Niiiiiiiiin kesäfiilikset! Illemmalla vielä luvassa viimeinen teatteriesitys, sitten on sekin paketissa.
Kesä saa niin jo alkaa!
16. toukokuuta 2009
Flunssa ja eurovaalit
Kevätflunssa! Mikä ihana ilmiö.
Tuossa tiistain paikkeilla se ensimmäisen kerran antoi merkkejä olemassaolostaan lupaavalla kurkkukivulla, josta parissa päivässä se muotoutui toimivaksi lima-automaatiksi. Kylmä pohjoistuuli, joka koko viikon on enemmän ja vähemmän puhkunut, ei ehkä ollut ainakaan avuksi kaikkien ulkoaktiviteettien aikana. (Esimerkkejä: festarikokous puistossa värjötellen, aamupäivän mittainen seikkailusuunnittelu metsässä, ja eilisiltainen nuorisotalokauden päättäjäinen pihaleikein ja grillailuin). Ei pipoa, ei hanskoja. Mä oon niin happimyrkytetty ja kylmetetty!
Kunnon työntekijähän sairastaa viikonloppuna, joten tänään lauantaina mä istun viltin alla juoden kuumaa mehua, ja syöden jogurttirusinoita (täysin aliarvioitu ja unohdettu herkku, näihinhän jää koukkuun!). Tosin nauttisin syömisestäkin enemmän, mikäli mulla olisi makuaisti.
Tässä kipeilytilassa on täysin luvallista jäädä sisälle, vaikka ulkona aurinko paistaakin (tosin edelleen on luultavasti ihan yhtä tuulista). Kerrankin mulla on täysi oikeutus tähän vetelehtimiseen ja tietokoneella lojuiluun. Sitä paitsi, oon käyttänyt aikaani hyväksi tutustumalla netin eri vaalikoneisiin. Parhaaksi havaitsin teineille suunnatun IRC-gallerian vaalikoneen (väitä ite tosissasi, että hesarin tosi hankalasti muotoiltu vaalikone olis parempi!). Ja kuulunhan mä tavallaan kohderyhmään?
Tulosten perusteella mun ajatusmaailmani on Top 5 järjestyksessä Vihreän liiton, Vasemmistoliiton, SKP:n, Suomen Senioripuolueen ja Köyhien Asialla -puolueen riveissä. Joopa joo, pientä porvaria ei tässä tytössä lymyä...
Mä muistan, että ensimmäiset vaalit, joihin mä olin äänioikeutettu, oli juurikin eurovaalit vuonna 2004. Motivaatio äänestämiseen oli ihan vain ja ainoastaan siinä, että "jee, mä saan äänestää!". Tällä kertaa yritän ehkä jopa miettiä vähän ehdokastani. Mutta oli kyse sitten mun flunssan hidastamasta ajattelustani, tai ihan vaan aidosti siitä, että ne kysymykset oli tosi vaikeita, niin tiukkaa teki miettiä kunnolla vastauksia.
Äh, mä lakkaan rasittamasta mun aivojani, ja jatkan mun toisen harrastukseni parissa. Ugly Bettyn kolmoskausi nettitv:n kautta jatkukoon. Mut eka mä niistän ja aivastan. Niisk. Pitää myöskin kerätä vähän voimia, illalla on kuitenkin vuoden tärkein hetki, eli Euroviisut. Viisut tai vaalit, yks sana sinne tai tänne...
Tuossa tiistain paikkeilla se ensimmäisen kerran antoi merkkejä olemassaolostaan lupaavalla kurkkukivulla, josta parissa päivässä se muotoutui toimivaksi lima-automaatiksi. Kylmä pohjoistuuli, joka koko viikon on enemmän ja vähemmän puhkunut, ei ehkä ollut ainakaan avuksi kaikkien ulkoaktiviteettien aikana. (Esimerkkejä: festarikokous puistossa värjötellen, aamupäivän mittainen seikkailusuunnittelu metsässä, ja eilisiltainen nuorisotalokauden päättäjäinen pihaleikein ja grillailuin). Ei pipoa, ei hanskoja. Mä oon niin happimyrkytetty ja kylmetetty!
Kunnon työntekijähän sairastaa viikonloppuna, joten tänään lauantaina mä istun viltin alla juoden kuumaa mehua, ja syöden jogurttirusinoita (täysin aliarvioitu ja unohdettu herkku, näihinhän jää koukkuun!). Tosin nauttisin syömisestäkin enemmän, mikäli mulla olisi makuaisti.
Tässä kipeilytilassa on täysin luvallista jäädä sisälle, vaikka ulkona aurinko paistaakin (tosin edelleen on luultavasti ihan yhtä tuulista). Kerrankin mulla on täysi oikeutus tähän vetelehtimiseen ja tietokoneella lojuiluun. Sitä paitsi, oon käyttänyt aikaani hyväksi tutustumalla netin eri vaalikoneisiin. Parhaaksi havaitsin teineille suunnatun IRC-gallerian vaalikoneen (väitä ite tosissasi, että hesarin tosi hankalasti muotoiltu vaalikone olis parempi!). Ja kuulunhan mä tavallaan kohderyhmään?
Tulosten perusteella mun ajatusmaailmani on Top 5 järjestyksessä Vihreän liiton, Vasemmistoliiton, SKP:n, Suomen Senioripuolueen ja Köyhien Asialla -puolueen riveissä. Joopa joo, pientä porvaria ei tässä tytössä lymyä...
Mä muistan, että ensimmäiset vaalit, joihin mä olin äänioikeutettu, oli juurikin eurovaalit vuonna 2004. Motivaatio äänestämiseen oli ihan vain ja ainoastaan siinä, että "jee, mä saan äänestää!". Tällä kertaa yritän ehkä jopa miettiä vähän ehdokastani. Mutta oli kyse sitten mun flunssan hidastamasta ajattelustani, tai ihan vaan aidosti siitä, että ne kysymykset oli tosi vaikeita, niin tiukkaa teki miettiä kunnolla vastauksia.
Äh, mä lakkaan rasittamasta mun aivojani, ja jatkan mun toisen harrastukseni parissa. Ugly Bettyn kolmoskausi nettitv:n kautta jatkukoon. Mut eka mä niistän ja aivastan. Niisk. Pitää myöskin kerätä vähän voimia, illalla on kuitenkin vuoden tärkein hetki, eli Euroviisut. Viisut tai vaalit, yks sana sinne tai tänne...
12. toukokuuta 2009
Palikan vuosipäivä
Tajusinpa tuossa juuri, että tänään 12.5. olen ollut tarkalleen vuoden nykyisessä työpaikassani. Kokonaisen vuoden! En oikein tiedä, pitäisikö tässä ahdistua, vai ilahtua.
Aiemmin elämä on ollut selkeä jatkumo erilaisia toisistaan irrallisia palikoita. Tietty määrä kouluja, opiskeluja, ulkomaita...yhdistävänä tekijänä ennalta tiedossa ollut päättymispäivä. Tällä hetkellä olen palikassa, jonka loppupäätä en tiedä. Tämä on oikeastaan ihan ensimmäinen sellainen palikka.
Toisaalta on kivaa, että on pysyvyyttä. Ei tarvitse kantaa huolta elämästä kesän jälkeen tai ensi vuonna. Aika vapaasti voi siis suunnitella myös omia vapaa-ajan menemisiä, kesälomia ja vaikka mitä. Se on hienoa ja helppoa.
Kuitenkin pelottaa, että jos yksi vuosi on kulunut näin nopeasti, kuinka kovaa mennään seuraavat viisi vuotta? Mitä jos mä huomaan olevani edelleen tasan tässä? Kaverit suunnittelee jo seuraavia kouluja ja opintoja, kun nykyiset rupeamansa juuri ovat saamassa pakettiin. Pitäisköhän munkin?
Äh....ei ois pitänyt kiinnittää huomiota tähän päivämäärään. Voihan palikka.
Aiemmin elämä on ollut selkeä jatkumo erilaisia toisistaan irrallisia palikoita. Tietty määrä kouluja, opiskeluja, ulkomaita...yhdistävänä tekijänä ennalta tiedossa ollut päättymispäivä. Tällä hetkellä olen palikassa, jonka loppupäätä en tiedä. Tämä on oikeastaan ihan ensimmäinen sellainen palikka.
Toisaalta on kivaa, että on pysyvyyttä. Ei tarvitse kantaa huolta elämästä kesän jälkeen tai ensi vuonna. Aika vapaasti voi siis suunnitella myös omia vapaa-ajan menemisiä, kesälomia ja vaikka mitä. Se on hienoa ja helppoa.
Kuitenkin pelottaa, että jos yksi vuosi on kulunut näin nopeasti, kuinka kovaa mennään seuraavat viisi vuotta? Mitä jos mä huomaan olevani edelleen tasan tässä? Kaverit suunnittelee jo seuraavia kouluja ja opintoja, kun nykyiset rupeamansa juuri ovat saamassa pakettiin. Pitäisköhän munkin?
Äh....ei ois pitänyt kiinnittää huomiota tähän päivämäärään. Voihan palikka.
3. toukokuuta 2009
Levi. Tärkeimmät.
Lomaviikko takana! Lyhyesti sanottuna viikko Levillä mahtavan tiimin mukana oli täyttä riemua, urheilua ja rentoilua. Koska pidän listausformaatista, palastelen kohokohtia tähän:
Basso, Jäke, Mr Tuff ja Hannu. Pehmoeläinystävämme, jotka seikkailivat mukana menossa, niin rinteessä kuin after skissakin.
Club de Ski. Ruma 80-lukua henkivä sporttireppu, jonka viime syksynä kahden matkakumppanini kanssa löysimme hämeenlinnalaiselta kirppikseltä, ja päätimme sisällyttää repun oitis tulevaan Levin matkaamme. Idea oli siis se, että jokaisena päivänä jollakin seitsemästä matkalaisesta piti olla reppu jatkuvasti mukanaan. Reppu piti sisällään pienen vapaavalintaisen juomapullon ja herkun, saippuakuplapullon, ynnä muuta sälää. Mikäli jotakin repusta käytti, se tuli täyttää seuraavaa henkilöä varten.
Hiihtoretki. Yhtenä päivänä lähdin hiihtotraumaisen ystäväni kanssa kokeilemaan ihan vanhan liiton murtsikkaa. Epäluulo oli jonkin verran korkealla, sää kun lämpeni päivä päivältä. Päätimme kuitenkin ottaa haasteen vastaan. Matkassa oli monenlaisia mutkia, kuten vuokrasuksen siteen hajoaminen (havainto tehtiin vasta, kun vuokraamolta oli hypätty skibussiin ja vartin matkan päähän ladun alkuun. Opetus: testaa varusteet VÄLITTÖMÄSTI), sekä paikoittainen lumen täydellinen puuttuminen. Suksien kantaminen muodostuikin isoksi osaksi urheilusuoritusta.
Kalsari-look. On kivaa olla kokonainen viikko lomalla omasta ulkonäöstään. Kun päivän kulku sisältää lähinnä mäessä pelmaamista ja sitten saunomista, on olotila aina aika lailla hikinen. Violetti urheilukerrasto ja kulahtanut t-paita oli lyömätön yhdistelmä mökillä hengaillessa. Ehkä parina iltana yritettiin taikoa itsestämme ihmisen näköisiä uloslähtöä varten, mutta muutoin olo oli aika ruma. Se oli kivaa.
Lapset mäessä. Ne pikkutalliaiset, jotka hädin tuskin osaavat kävellä, vetelivät kypärä päässä ja sukset jalassa luotisuoria mäkeä alas. Välillä lapsukaisen katse saattoi kiinnittyä johonkin ihan muualle, mutta suunta oli aina suoraan alaspäin, turhaan mutkittelemalla. Minkäköhän ikäisenä se itsesuojeluvaisto kehittyykään?
Munkit. Vapun kunniaksi teimme luonnollisesti munkkeja mukanani tuoman siman kaveriksi. Opimme sen, että siinä missä simalle käyminen on vain hyväksi, munkkitaikinalle se on pahaksi. Taikina oli muutamia tunteja valmiina, ennen kuin itse leipominen alkoi. Maku olikin sitten sen mukainen. Onneks sokeroidut kuoret maistui ihan hyvältä.
Pupu 1. Jo toistamiseen varasimme saman Pupu 1 -nimisen mökin itsellemme. Mökki on matala, ankean näköinen ja vain vaatimattomasti varusteltu kelomökki, jonka ympärille on rakennettu kymmenittäin komeilevia alppitaloja. Luimme suruksemme, että rakkaan mökkimme tilalle kaavaillaan jo hienompia majoitteita. Epäreilua ja ihan vaan tosi väärin!!! Jospa vielä ensi keväänä olisi Pupu 1 kuitenkin pystyssä?
Naamarit. Vapun kunniaksi leikkelimme kuvalehdistä todella pelottavia naamoja itsellemme. (Pirkka-niksi: kosmetiikkamainosten lärvät on usein juuri omien kasvojesi kokoisia, miksipä et hyödyntäisi tätä havaintoa?) Horror-teema jatkui mm. Spotifysta soitettujen kauhuleffatunnareiden merkeissä. Painajainen Elm Streetillä -tunnus on muuten to-del-la pelottava....
Snow dance. Vanhat, mulle viidennellä luokalla käytettynä ostetut laskettelusukseni pistettiin viimein kiertoon. Hyvin ne valkoisen vaaleanpunaiset (ruman repun kanssa erityisen retrot) kakkosneloset mua jo olivat palvelleetkin, ja oli aika sanoa hyvästit. Ostin tilalle vuokraamosta yhtä lailla jo käytetyt, mutta noin 20 vuotta uudemman malliset sukset ja monot. Hyvät kaupat tein. Laskettelu muutenkin yleisesti ottaen sujui aika hyvällä flow'lla, mitä nyt pahimpina mössölumihetkinä toivoi vain olevansa jossakin muualla. Onneksi sitä ei tapahtunut usein.
Vedenalaiset kuvat. Mukana oli matkanjohtajamme monitoimikamera, jolla saa kuvia myös veden alla. Siispä ensimmäisen päivän kylpyläretki muotoutui erinomaiseksi paikaksi harjoitella veden alla hymyilemistä.
Yöjuna. Tuli tutuksi ensimmäisiä kertoja, ja hyvin se uni maistui, sekä mennen, että tullen. Järkyttävää, kuinka lyhyessä ajassa sitä ehtii levittää tavaransa pieneen hyttiin, ja sitten kukonlaulun aikaan, kun pitää junasta nousta, on edessä järjetön säätäminen kimpsujen ja kampsujen keräämisessä.
---
PS. Uljas alkuperäinen tarkoitukseni oli jokaiselle aakkoselle keksiä tarina liittyen Leviin. Laiskuus iski. Jennin aakkostossa onkin vain 11 kirjainta. Ainoa vokaali on yy.
Joka tapauksessa, veikeä kiitos puputiimille vuosimallia 2009. Kivempaa ja täydellisempää (kaikesta huolimatta, ja juuri sen ansiosta) ei juuri olisi voinut olla! Ensi kevättä odotellessa...
Basso, Jäke, Mr Tuff ja Hannu. Pehmoeläinystävämme, jotka seikkailivat mukana menossa, niin rinteessä kuin after skissakin.
Club de Ski. Ruma 80-lukua henkivä sporttireppu, jonka viime syksynä kahden matkakumppanini kanssa löysimme hämeenlinnalaiselta kirppikseltä, ja päätimme sisällyttää repun oitis tulevaan Levin matkaamme. Idea oli siis se, että jokaisena päivänä jollakin seitsemästä matkalaisesta piti olla reppu jatkuvasti mukanaan. Reppu piti sisällään pienen vapaavalintaisen juomapullon ja herkun, saippuakuplapullon, ynnä muuta sälää. Mikäli jotakin repusta käytti, se tuli täyttää seuraavaa henkilöä varten.
Hiihtoretki. Yhtenä päivänä lähdin hiihtotraumaisen ystäväni kanssa kokeilemaan ihan vanhan liiton murtsikkaa. Epäluulo oli jonkin verran korkealla, sää kun lämpeni päivä päivältä. Päätimme kuitenkin ottaa haasteen vastaan. Matkassa oli monenlaisia mutkia, kuten vuokrasuksen siteen hajoaminen (havainto tehtiin vasta, kun vuokraamolta oli hypätty skibussiin ja vartin matkan päähän ladun alkuun. Opetus: testaa varusteet VÄLITTÖMÄSTI), sekä paikoittainen lumen täydellinen puuttuminen. Suksien kantaminen muodostuikin isoksi osaksi urheilusuoritusta.
Kalsari-look. On kivaa olla kokonainen viikko lomalla omasta ulkonäöstään. Kun päivän kulku sisältää lähinnä mäessä pelmaamista ja sitten saunomista, on olotila aina aika lailla hikinen. Violetti urheilukerrasto ja kulahtanut t-paita oli lyömätön yhdistelmä mökillä hengaillessa. Ehkä parina iltana yritettiin taikoa itsestämme ihmisen näköisiä uloslähtöä varten, mutta muutoin olo oli aika ruma. Se oli kivaa.
Lapset mäessä. Ne pikkutalliaiset, jotka hädin tuskin osaavat kävellä, vetelivät kypärä päässä ja sukset jalassa luotisuoria mäkeä alas. Välillä lapsukaisen katse saattoi kiinnittyä johonkin ihan muualle, mutta suunta oli aina suoraan alaspäin, turhaan mutkittelemalla. Minkäköhän ikäisenä se itsesuojeluvaisto kehittyykään?
Munkit. Vapun kunniaksi teimme luonnollisesti munkkeja mukanani tuoman siman kaveriksi. Opimme sen, että siinä missä simalle käyminen on vain hyväksi, munkkitaikinalle se on pahaksi. Taikina oli muutamia tunteja valmiina, ennen kuin itse leipominen alkoi. Maku olikin sitten sen mukainen. Onneks sokeroidut kuoret maistui ihan hyvältä.
Pupu 1. Jo toistamiseen varasimme saman Pupu 1 -nimisen mökin itsellemme. Mökki on matala, ankean näköinen ja vain vaatimattomasti varusteltu kelomökki, jonka ympärille on rakennettu kymmenittäin komeilevia alppitaloja. Luimme suruksemme, että rakkaan mökkimme tilalle kaavaillaan jo hienompia majoitteita. Epäreilua ja ihan vaan tosi väärin!!! Jospa vielä ensi keväänä olisi Pupu 1 kuitenkin pystyssä?
Naamarit. Vapun kunniaksi leikkelimme kuvalehdistä todella pelottavia naamoja itsellemme. (Pirkka-niksi: kosmetiikkamainosten lärvät on usein juuri omien kasvojesi kokoisia, miksipä et hyödyntäisi tätä havaintoa?) Horror-teema jatkui mm. Spotifysta soitettujen kauhuleffatunnareiden merkeissä. Painajainen Elm Streetillä -tunnus on muuten to-del-la pelottava....
Snow dance. Vanhat, mulle viidennellä luokalla käytettynä ostetut laskettelusukseni pistettiin viimein kiertoon. Hyvin ne valkoisen vaaleanpunaiset (ruman repun kanssa erityisen retrot) kakkosneloset mua jo olivat palvelleetkin, ja oli aika sanoa hyvästit. Ostin tilalle vuokraamosta yhtä lailla jo käytetyt, mutta noin 20 vuotta uudemman malliset sukset ja monot. Hyvät kaupat tein. Laskettelu muutenkin yleisesti ottaen sujui aika hyvällä flow'lla, mitä nyt pahimpina mössölumihetkinä toivoi vain olevansa jossakin muualla. Onneksi sitä ei tapahtunut usein.
Vedenalaiset kuvat. Mukana oli matkanjohtajamme monitoimikamera, jolla saa kuvia myös veden alla. Siispä ensimmäisen päivän kylpyläretki muotoutui erinomaiseksi paikaksi harjoitella veden alla hymyilemistä.
Yöjuna. Tuli tutuksi ensimmäisiä kertoja, ja hyvin se uni maistui, sekä mennen, että tullen. Järkyttävää, kuinka lyhyessä ajassa sitä ehtii levittää tavaransa pieneen hyttiin, ja sitten kukonlaulun aikaan, kun pitää junasta nousta, on edessä järjetön säätäminen kimpsujen ja kampsujen keräämisessä.
---
PS. Uljas alkuperäinen tarkoitukseni oli jokaiselle aakkoselle keksiä tarina liittyen Leviin. Laiskuus iski. Jennin aakkostossa onkin vain 11 kirjainta. Ainoa vokaali on yy.
Joka tapauksessa, veikeä kiitos puputiimille vuosimallia 2009. Kivempaa ja täydellisempää (kaikesta huolimatta, ja juuri sen ansiosta) ei juuri olisi voinut olla! Ensi kevättä odotellessa...
26. huhtikuuta 2009
Ruumiillista ponnistelua
Lihaksiin sattuu. Aika paljon. Hartiat, käsivarret, selkä- ja vatsalihakset...noh, oikeastaan kaikki lihakset ovat nyt isosti läsnä mun mielessä, varsinkin jos vähänkin liikahdan. Kaikki tämä johtuu eilisistä pihatalkoista. Muistona on myös kauniisti palanut naama.
Eilenhän oli jokin ihmeen lämpöennätyspäivä, ja taloyhtiön pihatalkoita huhkittiinkin sitten nelisen tuntia aivan suorassa auringonpaisteessa. Mun homma oli meidän pihan leikkikentän (jota ei oo ikinä edes käytetty, kun taloyhtiössä ei yhtäkään mukeloa tähän mennessä ole asunut) ja ruokailupaikan (jota eilen ehkä ensimmäistä kertaa käytettiin, kun me siinä grillailtiin) alueen siistiminen. Käänsin siis neljän tunnin ajan maata, ja löysin pihapöydän alta mm. rikotun oluttölkin ja noin 40 cm korkeaksi ehtineen koivuntaimen. Muita jännittäviä löytöjä olivat kastemadot ja tupakantumpit. Lopputulos näytti aluksi perunapellolta, mutta hiekka-alueen tasauksen jälkeen piha on kuin uusi.
Jännä juttu, mutta oli tosi kivaa! Ja yleensäkin se, että naapureiden kanssa tehdään jotain yhdessä. Yleensähän se on pihamaalla vahingossa törmäämistä töistä tullessa tai roskapussia kiikuttaessa, ja epämääräinen, ehkä hieman vauvautunut moikkaus. Kyllä tällainen hikipäässä kiroileminen ja lopuksi grillaaminen kasvot hiekassa varmasti yhdistää.
Juuri nyt, kun ulkona on mahdollisesti yhtä lämmin sää kuin eilen, mä kaivelen yläkaappien perukoilta lasketteluhanskoja ja urheilukerrastoja. Rinkka on jo täpötäynnä, ja siellä on vasta kaikki vaatteet. Jo aiemmin mainittujen simalitrojen sijoittaminen kantamuksiin saattanee tuottaa jonkin sortin haasteita. Lisäksi mukaan lähtevät sukset, sauvat ja lumikengät.
Vaatii hieman mielikuvitusta nähdä itsensä lumikenkäilemässä tulevina päivinä, kun juuri nyt parantelen auringossa palanutta olkapäätäni (kertoo siis vaatekerroksen määrästä jotakin). Eiköhän se luonnistu aika kivasti kuitenkin.
Tällä hetkellä sää Levitunturin huipulla +2 astetta. Rinteitä auki 39 kappaletta, ja hiihtolatujakin kunnossa 230 kilometrin sivakoinnin verran. Että ensi viikolla mun muuten niin vähälle käytölle jääneet lihakset varmaan pääsee hyvään rääkkiin, ja happimyrkytyksenkin vaara voi olla. Hyi, terveellistä...
Eilenhän oli jokin ihmeen lämpöennätyspäivä, ja taloyhtiön pihatalkoita huhkittiinkin sitten nelisen tuntia aivan suorassa auringonpaisteessa. Mun homma oli meidän pihan leikkikentän (jota ei oo ikinä edes käytetty, kun taloyhtiössä ei yhtäkään mukeloa tähän mennessä ole asunut) ja ruokailupaikan (jota eilen ehkä ensimmäistä kertaa käytettiin, kun me siinä grillailtiin) alueen siistiminen. Käänsin siis neljän tunnin ajan maata, ja löysin pihapöydän alta mm. rikotun oluttölkin ja noin 40 cm korkeaksi ehtineen koivuntaimen. Muita jännittäviä löytöjä olivat kastemadot ja tupakantumpit. Lopputulos näytti aluksi perunapellolta, mutta hiekka-alueen tasauksen jälkeen piha on kuin uusi.
Jännä juttu, mutta oli tosi kivaa! Ja yleensäkin se, että naapureiden kanssa tehdään jotain yhdessä. Yleensähän se on pihamaalla vahingossa törmäämistä töistä tullessa tai roskapussia kiikuttaessa, ja epämääräinen, ehkä hieman vauvautunut moikkaus. Kyllä tällainen hikipäässä kiroileminen ja lopuksi grillaaminen kasvot hiekassa varmasti yhdistää.
Juuri nyt, kun ulkona on mahdollisesti yhtä lämmin sää kuin eilen, mä kaivelen yläkaappien perukoilta lasketteluhanskoja ja urheilukerrastoja. Rinkka on jo täpötäynnä, ja siellä on vasta kaikki vaatteet. Jo aiemmin mainittujen simalitrojen sijoittaminen kantamuksiin saattanee tuottaa jonkin sortin haasteita. Lisäksi mukaan lähtevät sukset, sauvat ja lumikengät.
Vaatii hieman mielikuvitusta nähdä itsensä lumikenkäilemässä tulevina päivinä, kun juuri nyt parantelen auringossa palanutta olkapäätäni (kertoo siis vaatekerroksen määrästä jotakin). Eiköhän se luonnistu aika kivasti kuitenkin.
Tällä hetkellä sää Levitunturin huipulla +2 astetta. Rinteitä auki 39 kappaletta, ja hiihtolatujakin kunnossa 230 kilometrin sivakoinnin verran. Että ensi viikolla mun muuten niin vähälle käytölle jääneet lihakset varmaan pääsee hyvään rääkkiin, ja happimyrkytyksenkin vaara voi olla. Hyi, terveellistä...
21. huhtikuuta 2009
Simaa ja kaikenlaista junailua
Tämä viikko tulee kyllä olemaan maantieteellisesti haastava.
Huomisiltana hyppään työkaverin kanssa yöjunaan (eka kerta ikinä makuuvaunussa!) kohti Oulua ja nuorisotyöpäiviä, jossa sitten sutjakkaasti vietämme paripäiväisen hetken. Paluun teemme kotikonnuille perjantaina jossakin vaiheessa. Kaikki tämä, vain jotta voisin sunnuntai-iltana samaiselta Hämeenlinnan rautatieasemalta hypätä jälleen yöjunaan. Tuokin juna menee Ouluun, mutta myös paljon pidemmälle, kohti Kolaria, josta linja-auto kohti Leviä.
Että joo, junassa tulee vietettyä aivan käsittämättömästi aikaa lähiaikoina. Syitä Oulusta kotiutumiseen (sen sijaan että vaikka löytäisi sieltä majapaikan viikonlopun yli ja saisi työpaikan kustantamana matkan puoleen väliin kohti lomakohdetta, kuten kaksi kaveriani ovat onnistuneet homman kohdallansa järkkäämään) kyllä on. Sunnuntaina on jälleen teatteriesitys. Lisäksi emännöin kivoja kemuja lauantaina, kahdeksan kuukautta maanpaossa (eli vaihdossa) ollut hyvä kaverini kun palaa takaisin kotiin kanukkien maasta.
Että eipä tuo junailu nyt niin edes haittaa. Pitää vaan keksiä tekemistä matkalle. Jälkimmäisellä reissulla ohjelmaa tuottaa varmasti ihan pelkästään tavaran määrä ja sen siirtely, olenhan varustamassa mukaani mm. 7,5 litraa simaa.
Juuri äsken simaämpäri täyttyi, riittävä määrä hiivaa vielä sekaan ja kansi päälle. Huomenna luvassa pullotus (haasteena suppilottomuus). Viimeksi taisi mennä mun juoma vähän kiljun puolelle. Nyt tarkkana sen kuivahiivan ja mittalusikan kanssa....
Huomisiltana hyppään työkaverin kanssa yöjunaan (eka kerta ikinä makuuvaunussa!) kohti Oulua ja nuorisotyöpäiviä, jossa sitten sutjakkaasti vietämme paripäiväisen hetken. Paluun teemme kotikonnuille perjantaina jossakin vaiheessa. Kaikki tämä, vain jotta voisin sunnuntai-iltana samaiselta Hämeenlinnan rautatieasemalta hypätä jälleen yöjunaan. Tuokin juna menee Ouluun, mutta myös paljon pidemmälle, kohti Kolaria, josta linja-auto kohti Leviä.
Että joo, junassa tulee vietettyä aivan käsittämättömästi aikaa lähiaikoina. Syitä Oulusta kotiutumiseen (sen sijaan että vaikka löytäisi sieltä majapaikan viikonlopun yli ja saisi työpaikan kustantamana matkan puoleen väliin kohti lomakohdetta, kuten kaksi kaveriani ovat onnistuneet homman kohdallansa järkkäämään) kyllä on. Sunnuntaina on jälleen teatteriesitys. Lisäksi emännöin kivoja kemuja lauantaina, kahdeksan kuukautta maanpaossa (eli vaihdossa) ollut hyvä kaverini kun palaa takaisin kotiin kanukkien maasta.
Että eipä tuo junailu nyt niin edes haittaa. Pitää vaan keksiä tekemistä matkalle. Jälkimmäisellä reissulla ohjelmaa tuottaa varmasti ihan pelkästään tavaran määrä ja sen siirtely, olenhan varustamassa mukaani mm. 7,5 litraa simaa.
Juuri äsken simaämpäri täyttyi, riittävä määrä hiivaa vielä sekaan ja kansi päälle. Huomenna luvassa pullotus (haasteena suppilottomuus). Viimeksi taisi mennä mun juoma vähän kiljun puolelle. Nyt tarkkana sen kuivahiivan ja mittalusikan kanssa....
19. huhtikuuta 2009
Linnoitus, rautaharava, ruusu ja maitopurkki.
Onnistuneen viikonlopun ainekset koostuvat mm. seuraavista osasista:
1. Lähde retkelle.
Eilen tehtiin kaverini kanssa ekskursio Tenholan linnavuorelle, joka sijaitsee kodistani ehkä noin kahdeksan kilometrin päässä (ja jossa en, vaikka olenkin yhteensä yli 20 vuotta tällä paikkakunnalla asunut, koskaan aiemmin ollut käynyt). Sää oli aika naurettavan täydellinen auringonpaisteineen ja sinisine taivaineen. Tuuli sentään oli vähintäänkin navakka, pitihän jotakin haastetta kipuamisessa olla.
Taas tajusin, kuinka ihanaa on eräillä. Kiivetä jonnekin korkealle ja vähän hengästyä, katsoa maisemia ja nauttia. Lopuksi viritellään nuotio, ja paistetaan makkaraa termarissa olevan kuuman mehun kaveriksi. Eikä se vaadi välttämättä suurta irrottautumista, tai ajallista uhrausta. Pari tuntia päivästä, mutta jaksamista viikoiksi...
2. Käännä maata.
Ulkoilu jatkui tänään taloyhtiön pihatalkoiden merkeissä. Tuuli oli edelleen niin kova, ettei haravointia voinut ajatellakaan. Sen sijaan tartuttiin rautaharavaan ja -lapioon, ja kaivettiin hiekoitukselta kasvavat ruohotupot ja sammalet pois. Homma oli sen verran rankkaa, että mun oikean puoleiset vinot vatsalihakset ei välttämättä aio huomenna tehdä mun kanssa yhteistyötä. Tuollainenkin homma kuulostaa tosi ankeelta, mutta loppujen lopuksi se välitön tulosten näkeminen onkin aika kivaa. Onkohan tämä taas merkki keski-ikäistymisestä, pihatöistä nauttiminen?
3. Muista vuorosanasi ja onnistu.
Pari tuntia sitten mä kotuduin meidän ensi-iltanäytöksestä. Siellä oli nopeesti laskettuna toista kymmentä mun perheenjäsentä/kaveria/sukulaista/työkaveria...onneksi tajusin tämän kaiken vasta esityksen jälkeen. Ja nyt on juuri niin voittajaolo kuin arvasin, juuri tämän takia mä aina tungen itseni mukaan ties mihin teatteriprokkiksiin. Mikään ei oo niin kivaa, kun kuulla yleisön nauravan jollekin, mitä on juuri sanonut tai tehnyt lavalla!
Äsken tallustelin ensi-iltaruusu ja kahvittelusta ylijäänyt avattu maitotölkki kourassani kotiin, hymy naamalla. Voiks joka viikonloppu olla näin kiva?
1. Lähde retkelle.
Eilen tehtiin kaverini kanssa ekskursio Tenholan linnavuorelle, joka sijaitsee kodistani ehkä noin kahdeksan kilometrin päässä (ja jossa en, vaikka olenkin yhteensä yli 20 vuotta tällä paikkakunnalla asunut, koskaan aiemmin ollut käynyt). Sää oli aika naurettavan täydellinen auringonpaisteineen ja sinisine taivaineen. Tuuli sentään oli vähintäänkin navakka, pitihän jotakin haastetta kipuamisessa olla.
Taas tajusin, kuinka ihanaa on eräillä. Kiivetä jonnekin korkealle ja vähän hengästyä, katsoa maisemia ja nauttia. Lopuksi viritellään nuotio, ja paistetaan makkaraa termarissa olevan kuuman mehun kaveriksi. Eikä se vaadi välttämättä suurta irrottautumista, tai ajallista uhrausta. Pari tuntia päivästä, mutta jaksamista viikoiksi...
2. Käännä maata.
Ulkoilu jatkui tänään taloyhtiön pihatalkoiden merkeissä. Tuuli oli edelleen niin kova, ettei haravointia voinut ajatellakaan. Sen sijaan tartuttiin rautaharavaan ja -lapioon, ja kaivettiin hiekoitukselta kasvavat ruohotupot ja sammalet pois. Homma oli sen verran rankkaa, että mun oikean puoleiset vinot vatsalihakset ei välttämättä aio huomenna tehdä mun kanssa yhteistyötä. Tuollainenkin homma kuulostaa tosi ankeelta, mutta loppujen lopuksi se välitön tulosten näkeminen onkin aika kivaa. Onkohan tämä taas merkki keski-ikäistymisestä, pihatöistä nauttiminen?
3. Muista vuorosanasi ja onnistu.
Pari tuntia sitten mä kotuduin meidän ensi-iltanäytöksestä. Siellä oli nopeesti laskettuna toista kymmentä mun perheenjäsentä/kaveria/sukulaista/työkaveria...onneksi tajusin tämän kaiken vasta esityksen jälkeen. Ja nyt on juuri niin voittajaolo kuin arvasin, juuri tämän takia mä aina tungen itseni mukaan ties mihin teatteriprokkiksiin. Mikään ei oo niin kivaa, kun kuulla yleisön nauravan jollekin, mitä on juuri sanonut tai tehnyt lavalla!
Äsken tallustelin ensi-iltaruusu ja kahvittelusta ylijäänyt avattu maitotölkki kourassani kotiin, hymy naamalla. Voiks joka viikonloppu olla näin kiva?
17. huhtikuuta 2009
Jänskäilee
Nythän on niin, että meidän harrastajateatterin enskari on YLIHUOMENNA! (Oikeastaan melkein jo huomenna, onhan kello lähes puolenyön. omg.)
Musta tuntuu niin ei-valmiilta esiintyyn yleisölle, ja huominen kenraali tulee menemään varmaan tooooodella hyvin... Mä vihaan tätä jännitystä, ja tietoa siitä, että laiskuudessani en oo treenaillu tarpeeks. Mutta toisaalta, just siksi teatteri on niin kivaa. Kun tämän hetkisestä tunteesta pääsee ohi, se on aina riemastuttavaa, mokasi tai ei. Sunnuntain esityksessä tulee kylläkin oleen paikalla mun porukat, kavereita, työkavereita...ties ketä. Huih! Noh, kuudessa viikossa varmaan ehtii tulla jonkinlainen rutiini asiaan.
Mua jänskättää myös ensi viikon hammaslääkäri (viimeks oon käynyt melkein kolme vuotta sitten kun viisaus vietiin). Ankeeta, mutta parempi mennä. Pysyy hymy säihkyvänä.
Ja sitten vielä mua jänskättää, tosin huomattavasti positiivisemmalla tavalla kuin edellinen, reilun viikon päästä starttaava Levin reissu. On taas yksi kausi jääny väälistä, lautailutaidot on varmaan ihan nollassa. Oon luultavasti pääosin suksilla kuiteskin. Tätä ennemminkin täpinöin kuin jänskätän. Hih hii!
Mikäköhän muu mua vois vielä jänskättää? Se, että saankohan unta, kun jänskättää niin paljon?
Musta tuntuu niin ei-valmiilta esiintyyn yleisölle, ja huominen kenraali tulee menemään varmaan tooooodella hyvin... Mä vihaan tätä jännitystä, ja tietoa siitä, että laiskuudessani en oo treenaillu tarpeeks. Mutta toisaalta, just siksi teatteri on niin kivaa. Kun tämän hetkisestä tunteesta pääsee ohi, se on aina riemastuttavaa, mokasi tai ei. Sunnuntain esityksessä tulee kylläkin oleen paikalla mun porukat, kavereita, työkavereita...ties ketä. Huih! Noh, kuudessa viikossa varmaan ehtii tulla jonkinlainen rutiini asiaan.
Mua jänskättää myös ensi viikon hammaslääkäri (viimeks oon käynyt melkein kolme vuotta sitten kun viisaus vietiin). Ankeeta, mutta parempi mennä. Pysyy hymy säihkyvänä.
Ja sitten vielä mua jänskättää, tosin huomattavasti positiivisemmalla tavalla kuin edellinen, reilun viikon päästä starttaava Levin reissu. On taas yksi kausi jääny väälistä, lautailutaidot on varmaan ihan nollassa. Oon luultavasti pääosin suksilla kuiteskin. Tätä ennemminkin täpinöin kuin jänskätän. Hih hii!
Mikäköhän muu mua vois vielä jänskättää? Se, että saankohan unta, kun jänskättää niin paljon?
14. huhtikuuta 2009
Pässiäisestä jäi käteen:
- Rairuoho, joka ei vaan suostunut kasvamaan isoksi. Tai tarkemmin määriteltynä oikein miksikään. Mullasta kohosi ehkä kolme puoliksi vihreää kortta. Viimeinen sijoituspaikka roska-astia.
- Yksi Mignon-muna, niinkuin joka vuosi. Aina liian makea, ja saa tajuamaan, miksi niitä haluaa syödä vain yhden per vuosi.
- Pääsiäiskuvaelma lauantaina Hämeenlinnan kirkossa. Paikalla yleisössä oli myös parikymppisiä nistejä pupillit neulanterän kokoisina. Jännittävintä koko tapahtumassa olikin seurata ehtoollisen aikana, pysyvätkö he pystyssä. Juuri ja juuri.
- Päätös, että vähemmän on enemmän. Noin niinkuin alkoholipitoisten juomien ollessa kyseessä. (Salasana "mojito-kannu".) Sunnuntai-illan kemut Helsingissä oli aivan hulvattoman huiput, mutta ei tällainen vanhan ihmisen elimistö kestä enää. Eilinen olikin jälkimainingeissa mun henkilökohtainen pitkäperjantai.
- Dagen efterin kourissa askarreltu henkarikoukku. Kaikenlainen askartelu on nyt ah niin pop, ja eilen oli tarkoitus porukalla kokoontua askartelemaan koruja ynnä muuta pientä kivaa. Pizzan syöminen kiinnosti tosin enemmän. Ja mun muka hieno taideteokseni näytti kuulemma enemmän hirttosilmukalta. Kiitti, kaverit.
- Iso läjä nappeja, joita löysin porukoilta, joku mummon vanha laatikko. Netistä tilasin kaverin vinkkaamana esimerkiksi erilaisia korvispohjia, sekä koukullisia että tapillisia. Kunhan posti tuo tilauksen tullessaan, alan tehtailla nappikoruja minäkin. Jee!
- Ensimmäiset tän kevään aidosti lämpimät päivät (joskin oli myös tosi tuulista). Nyt alkaa katse suuntautua jo ihan varkain kesää kohti.
------
Että aika kivat pyhät oli. Tänään leikin kummitytön (6kk) kanssa jänniä leikkejä, kuten äh-ääntelyä, sormista vetelyä ja kierähtämistä. Aurinko paistoi, ja laskin kalenterista, että mun ekaan palkalliseen kesälomaviikkoon ikinä on alle kaks viikkoa. Silloin mä suuntaan Leville mun Snow Dance -merkkisten 90-luvulta peräisin olevien kakkosnelosten kanssa.
Nyt mä suuntaan saunaan ja nukkumaan. Vielä on vähän tuo unen ja voimien varastointi vaiheessa. Heipat.
- Yksi Mignon-muna, niinkuin joka vuosi. Aina liian makea, ja saa tajuamaan, miksi niitä haluaa syödä vain yhden per vuosi.
- Pääsiäiskuvaelma lauantaina Hämeenlinnan kirkossa. Paikalla yleisössä oli myös parikymppisiä nistejä pupillit neulanterän kokoisina. Jännittävintä koko tapahtumassa olikin seurata ehtoollisen aikana, pysyvätkö he pystyssä. Juuri ja juuri.
- Päätös, että vähemmän on enemmän. Noin niinkuin alkoholipitoisten juomien ollessa kyseessä. (Salasana "mojito-kannu".) Sunnuntai-illan kemut Helsingissä oli aivan hulvattoman huiput, mutta ei tällainen vanhan ihmisen elimistö kestä enää. Eilinen olikin jälkimainingeissa mun henkilökohtainen pitkäperjantai.
- Dagen efterin kourissa askarreltu henkarikoukku. Kaikenlainen askartelu on nyt ah niin pop, ja eilen oli tarkoitus porukalla kokoontua askartelemaan koruja ynnä muuta pientä kivaa. Pizzan syöminen kiinnosti tosin enemmän. Ja mun muka hieno taideteokseni näytti kuulemma enemmän hirttosilmukalta. Kiitti, kaverit.
- Iso läjä nappeja, joita löysin porukoilta, joku mummon vanha laatikko. Netistä tilasin kaverin vinkkaamana esimerkiksi erilaisia korvispohjia, sekä koukullisia että tapillisia. Kunhan posti tuo tilauksen tullessaan, alan tehtailla nappikoruja minäkin. Jee!
- Ensimmäiset tän kevään aidosti lämpimät päivät (joskin oli myös tosi tuulista). Nyt alkaa katse suuntautua jo ihan varkain kesää kohti.
------
Että aika kivat pyhät oli. Tänään leikin kummitytön (6kk) kanssa jänniä leikkejä, kuten äh-ääntelyä, sormista vetelyä ja kierähtämistä. Aurinko paistoi, ja laskin kalenterista, että mun ekaan palkalliseen kesälomaviikkoon ikinä on alle kaks viikkoa. Silloin mä suuntaan Leville mun Snow Dance -merkkisten 90-luvulta peräisin olevien kakkosnelosten kanssa.
Nyt mä suuntaan saunaan ja nukkumaan. Vielä on vähän tuo unen ja voimien varastointi vaiheessa. Heipat.
10. huhtikuuta 2009
Lomallaolon opettelua
Heräsin pitkästä aikaa päivään, jota ei oltu ennalta mitenkään ohjelmoitu. Se oli hämmentävä tunne. Nousin ylös päänsärkyisenä liian pitkistä yöunista (12 h), ja olin ihan hukassa. Jaa, mä voin siis ihan rauhassa nyt vaan keittää kahvit ja lukea uusinta Rumbaa? Ei tarvitse vahtia kelloa? Ja ei vai haittaa, jos lojuu pyjamassa vielä tunninkin päästä, niinkö?
Tuosta tietää, että tällä pienellä ihmisellä on taas ollut ihan liian kiire. En taida olla ainoa, joka on kuin puusta pudonnut pääsiäisen tuomien ylimääräisten vapaapäivien ansiosta, ainakin jos kaikkitietävään todellisuusfoorumiin, eli Facebookin statuspäivityksiin on uskomista. (Tänään kyseisen tietotoimiston mukaan myös tosi moni, minä mukaanlukien, on käyttänyt vapaa-aikansa siivoamalla. Nyt kiiltää koti, ainakin hetken.)
Onneksi tämä poikkeuksellinen vapaa-aika on vain väliaikainen olomuoto. Huomenna on työpäivä, joskin lyhyt sellainen. Illalla töiden jälkeen aiotaan kaverin kanssa mennä katsomaan pääsiäiskuvaelmaa kirkkoon...eli se niistä villeistä vuosista, kun pääsiäinen tarkoitti neljän päivän ryyppyputkea (no okei, henk. koht. en kyllä moiseen oo kyennyt, mutta käsi ylös: aika moni?).
Sunnuntaina kylläkin on ilkamointia takuuvarmasti luvassa, kun suuntaan Helsinkiin kavereiden tuplasynttäreille...bileet on nimetty mainiosti "Juhlat syystäkin", vastapainona taannoisille "Juhlat ilman erityistä syytä" -kemuille. Että on se ihan jees, kun näin pääsiäisenä on se vapaa maanantai kuitenkin. Eiköhän näihin vapaapäivien tunnelmiin päästä tämän alkukankeuden jälkeen ihan sujuvasti, ei huolta.
PS. Mä en ole vielä syönyt mun jokavuotista Mignon-suklaamunaani, mulle saa tuoda sellaisen ihan milloin vain!
Tuosta tietää, että tällä pienellä ihmisellä on taas ollut ihan liian kiire. En taida olla ainoa, joka on kuin puusta pudonnut pääsiäisen tuomien ylimääräisten vapaapäivien ansiosta, ainakin jos kaikkitietävään todellisuusfoorumiin, eli Facebookin statuspäivityksiin on uskomista. (Tänään kyseisen tietotoimiston mukaan myös tosi moni, minä mukaanlukien, on käyttänyt vapaa-aikansa siivoamalla. Nyt kiiltää koti, ainakin hetken.)
Onneksi tämä poikkeuksellinen vapaa-aika on vain väliaikainen olomuoto. Huomenna on työpäivä, joskin lyhyt sellainen. Illalla töiden jälkeen aiotaan kaverin kanssa mennä katsomaan pääsiäiskuvaelmaa kirkkoon...eli se niistä villeistä vuosista, kun pääsiäinen tarkoitti neljän päivän ryyppyputkea (no okei, henk. koht. en kyllä moiseen oo kyennyt, mutta käsi ylös: aika moni?).
Sunnuntaina kylläkin on ilkamointia takuuvarmasti luvassa, kun suuntaan Helsinkiin kavereiden tuplasynttäreille...bileet on nimetty mainiosti "Juhlat syystäkin", vastapainona taannoisille "Juhlat ilman erityistä syytä" -kemuille. Että on se ihan jees, kun näin pääsiäisenä on se vapaa maanantai kuitenkin. Eiköhän näihin vapaapäivien tunnelmiin päästä tämän alkukankeuden jälkeen ihan sujuvasti, ei huolta.
PS. Mä en ole vielä syönyt mun jokavuotista Mignon-suklaamunaani, mulle saa tuoda sellaisen ihan milloin vain!
7. huhtikuuta 2009
Pajunkissa ja kebabeläin
Hiljaisen viikon tarinoita:
Mua harmitti viikonloppuna, kun tajusin, etten mitenkään ollut koristautunut tulevaan pääsiäisaikaan. Menin sitten virpomisaamuna mattimyöhäisenä etsimään pajunkissoja jostakin. Selvähän se, että kaikki mahdolliset lähitienoon puskat oli jo riivitty viimeisistäkin pajunkissoista, ja jäljellä oli vain rumia torsoja. Urhoollisesti kuitenkin sotkettuani lenkkarini mutaan hankalissa ojaolosuhteissa, sain kimpun pajunkissoja koristamaan kotiani.
Palmusunnuntaita varten varauduin pienillä suklaamunilla, jos vaikka joku tulisi virpomaan. Päivä kului eteenpäin, eikä ketään kuulunut. Mähän sitten leffaa katsellessani ja laiskotellessani olin jo syönyt melkein kaikki munat, kun ovikello soi...riitti niille kolmelle pikkunoidalle sentään pari jokaiselle. Illalla kaksi kaveriani koputteli mun ikkunaan, ja tuli virpomaan tieltä löytämänsä kärsineen risun kanssa (oli siinä vielä ehkä jäänteitä jostakin värikkäästä koristeesta). Munia riitti vielä heillekin (mä en tykkää valkosuklaasta, yäks).
Pääsiäistunnelmaa lisäs vielä se, kun mä sain viimein mun uudet verhot ikkunaan! Nyt mun olkkarissa on kevät (paksut punaiset verhot takas sen, että mun luona oli joulu ainainen), kun vihreet verhot ja maljakossa pajunkissat tuo ihan uutta tunnelmaa. Jepulis.
Pajunkissasta kukkaruukkuun. Eilen sain kuulla, että lähden toukokuun lopussa viiden päivän koulutusmatkalle Turkkiin. Ajatelkaa! En oo ikuna siellä käynyt, jännää. Matka on mulla täysin ilmainen, ja siellä ois tarkotus verkostoitua muiden maiden kansainvälisyys- ja EVS-vapaaehtoistoimijoiden kanssa. Eli töitä, töitä, mutta eipä oo huonot puitteet ei. Työkaveri oli kateellinen, mutta leppyi, kun lupasin metsästää kebabeläimen matkaltani tuliaiseksi hänelle... (Kertooks joku muuten tyhmälle, mitä lihaa se ihan OIKEESTI on?)
Mua harmitti viikonloppuna, kun tajusin, etten mitenkään ollut koristautunut tulevaan pääsiäisaikaan. Menin sitten virpomisaamuna mattimyöhäisenä etsimään pajunkissoja jostakin. Selvähän se, että kaikki mahdolliset lähitienoon puskat oli jo riivitty viimeisistäkin pajunkissoista, ja jäljellä oli vain rumia torsoja. Urhoollisesti kuitenkin sotkettuani lenkkarini mutaan hankalissa ojaolosuhteissa, sain kimpun pajunkissoja koristamaan kotiani.
Palmusunnuntaita varten varauduin pienillä suklaamunilla, jos vaikka joku tulisi virpomaan. Päivä kului eteenpäin, eikä ketään kuulunut. Mähän sitten leffaa katsellessani ja laiskotellessani olin jo syönyt melkein kaikki munat, kun ovikello soi...riitti niille kolmelle pikkunoidalle sentään pari jokaiselle. Illalla kaksi kaveriani koputteli mun ikkunaan, ja tuli virpomaan tieltä löytämänsä kärsineen risun kanssa (oli siinä vielä ehkä jäänteitä jostakin värikkäästä koristeesta). Munia riitti vielä heillekin (mä en tykkää valkosuklaasta, yäks).
Pääsiäistunnelmaa lisäs vielä se, kun mä sain viimein mun uudet verhot ikkunaan! Nyt mun olkkarissa on kevät (paksut punaiset verhot takas sen, että mun luona oli joulu ainainen), kun vihreet verhot ja maljakossa pajunkissat tuo ihan uutta tunnelmaa. Jepulis.
Pajunkissasta kukkaruukkuun. Eilen sain kuulla, että lähden toukokuun lopussa viiden päivän koulutusmatkalle Turkkiin. Ajatelkaa! En oo ikuna siellä käynyt, jännää. Matka on mulla täysin ilmainen, ja siellä ois tarkotus verkostoitua muiden maiden kansainvälisyys- ja EVS-vapaaehtoistoimijoiden kanssa. Eli töitä, töitä, mutta eipä oo huonot puitteet ei. Työkaveri oli kateellinen, mutta leppyi, kun lupasin metsästää kebabeläimen matkaltani tuliaiseksi hänelle... (Kertooks joku muuten tyhmälle, mitä lihaa se ihan OIKEESTI on?)
4. huhtikuuta 2009
Kilpailutahtoa?
Mä oon aina ollut vähemmän kilpailuhenkinen tyyppi. Eilinen värikuulasota oli hyvä esimerkki taas kerran. Mulla oli tosi hauskaa, ja räiskiminen oli kivaa (sen sijaan esimerkiksi silmälasien huurtuminen maskin alla ei ollut kivaa, tai se, että "vedenpitävät" kengät sisälsivät noin kaksi litraa vettä per jalkine illan päätteeksi), mutta hyökkäävyys puuttui. Mä tykkäsin aina olla se puolustaja, tai taustatuki, sivulta ja takavasemmalta kiertävä, ja niin edelleen.
Sama pätee mihin tahansa urheilulajiin tai kisailuun. Tunnen ihmisiä, joille jo sana "kilpailu" on sellainen punainen vaate, että he puuskuttavat verisuoni otsassa pullistuen minkä tahansa kiven läpi. Siinä vaiheessa, ilman muuta kunnon motivaatiota, mä huokaisen ja luovutan mukavuudenhaluisena. Mä huomaan olevani usein kykenemätön antamaan kaikkeani ja pinnistämään viimeisiä voimiani, koska en yksinkertaisesti vain viitsi.
Toinen esimerkki saamattomuudestani on ns. "kesäksi kuntoon 2009 -kampanja", jonka kahden kaverini kanssa olen laittanut pystyyn. Laihduttaa pitäisi, mutta missä on motivaatio? Toinen kavereista sanoikin aika hyvin tässä joku viikko sitten, että mun ongelma on se, etten oo tarpeeksi kilpailunhaluinen. Suoraan sanottuna en ole tehnyt mitään laihduttamisen eteen. (Ainoastaan käynyt säännöllisesti vaa'alla, siitä koituva ylimääräinen tasajalka-askellus ei taida ihan riittää kilojen karistamiseen?)
Mut saa liikkeelle ja voitontahtoiseksi vasta kun hypetys on tarpeeksi korkealla, ja muiden aggressiivisuus tarttuu muhun kuin vahingossa. Tai sitten olen lähtökohtaisesti into piukassa asian suhteen. Enhän mä ikinä voittamista pane pahakseni, mutta mulle se vaan useimmiten ei ole se pääasia. Ehkä mä kuulostan just siltä tyypiltä, joka oli aina huono koululiikunnassa, ja yrittää selitellä huonoa menestystään, ja painottaa hyvän yrityksen arvoa. Itse asiassa mä oon just se tyyppi, ja aidosti sitä mieltä!
Välillä ei tosin irtoa edes sitä hyvää yritystä. No, laihdutus ei mua todellisuudessa juuri kiinnosta, kukaan ei siitä kärsi, jos mä oon vätys, eiks niin? Oma vika, metsäsika, sanon tähän (toi on mun lempparisanontoja, viivistä ja wagnerista.)
Värikuulasodassa se aggressiivisuus kyllä kieltämättä kasvoi peli peliltä, mutta aluksi fiilistelin ihan vaan sitä rämpimistä ja vaanimista. Ja nyt mä oon vaan tosi ylpee mun mustelmista.
Ja joo okei, oli se voittaminen, ja se kun ammuin vastustajan pois pelistä....oli se tosi hienoo!
Mistäs mä saan ton saman voitontahdon mun laihdutuskampanjaani? Kertokaas se.
Sama pätee mihin tahansa urheilulajiin tai kisailuun. Tunnen ihmisiä, joille jo sana "kilpailu" on sellainen punainen vaate, että he puuskuttavat verisuoni otsassa pullistuen minkä tahansa kiven läpi. Siinä vaiheessa, ilman muuta kunnon motivaatiota, mä huokaisen ja luovutan mukavuudenhaluisena. Mä huomaan olevani usein kykenemätön antamaan kaikkeani ja pinnistämään viimeisiä voimiani, koska en yksinkertaisesti vain viitsi.
Toinen esimerkki saamattomuudestani on ns. "kesäksi kuntoon 2009 -kampanja", jonka kahden kaverini kanssa olen laittanut pystyyn. Laihduttaa pitäisi, mutta missä on motivaatio? Toinen kavereista sanoikin aika hyvin tässä joku viikko sitten, että mun ongelma on se, etten oo tarpeeksi kilpailunhaluinen. Suoraan sanottuna en ole tehnyt mitään laihduttamisen eteen. (Ainoastaan käynyt säännöllisesti vaa'alla, siitä koituva ylimääräinen tasajalka-askellus ei taida ihan riittää kilojen karistamiseen?)
Mut saa liikkeelle ja voitontahtoiseksi vasta kun hypetys on tarpeeksi korkealla, ja muiden aggressiivisuus tarttuu muhun kuin vahingossa. Tai sitten olen lähtökohtaisesti into piukassa asian suhteen. Enhän mä ikinä voittamista pane pahakseni, mutta mulle se vaan useimmiten ei ole se pääasia. Ehkä mä kuulostan just siltä tyypiltä, joka oli aina huono koululiikunnassa, ja yrittää selitellä huonoa menestystään, ja painottaa hyvän yrityksen arvoa. Itse asiassa mä oon just se tyyppi, ja aidosti sitä mieltä!
Välillä ei tosin irtoa edes sitä hyvää yritystä. No, laihdutus ei mua todellisuudessa juuri kiinnosta, kukaan ei siitä kärsi, jos mä oon vätys, eiks niin? Oma vika, metsäsika, sanon tähän (toi on mun lempparisanontoja, viivistä ja wagnerista.)
Värikuulasodassa se aggressiivisuus kyllä kieltämättä kasvoi peli peliltä, mutta aluksi fiilistelin ihan vaan sitä rämpimistä ja vaanimista. Ja nyt mä oon vaan tosi ylpee mun mustelmista.
Ja joo okei, oli se voittaminen, ja se kun ammuin vastustajan pois pelistä....oli se tosi hienoo!
Mistäs mä saan ton saman voitontahdon mun laihdutuskampanjaani? Kertokaas se.
2. huhtikuuta 2009
Kuraisia sillejä
Eilen oli aprillipäivä. Töissä mua oli muistettu pikku källillä; kaikki mun työhuoneen eri kaappien avaimet (joita on suunnilleen 6 erilaista) oli sekoitettu keskenään. Lisäksi mun kengät oli näppärästi laitettu roskikseen (ikävä kyllä aktiivinen siivooja oli jo vienyt roskat mennessään, mutta popot saatiin kyllä paikallistettua erinäisten vaiheiden jälkeen). Haa haa, se vasta oli jotakin se.
Aprillipäivä on kyllä hyvä keksintö. Tosin mä en ikinä oo se juoniva osapuoli, vaan ihan täysin se, jota jallitetaan. Ja joka kerta menen lankaan. Sen lisäks, että mä olen helposti huvitettava, mä olen myös helposti jekutettava. Liian hyväuskoinen taidan olla.
Mutta onhan se hyvä, että yhtenä päivänä vuodessa saa olla rehellisen vahingoniloinen lähimmäisilleen (sillä onhan se iloista vilpittömintä ja aidointa), ja samalla muistaa kanssaeläjiä, yleensä ihan hyvällä tarkoituksella kuitenkin.
---
P.S. Olin tänään metsässä tarpomassa lumihangessa pari tuntia työajalla. Suunniteltiin myöhempää käyttöä varten jännittävää seikkailurataa risukon sekaan. Yleensä hyvän työpäivän merkki on lähtökohtaisesti se, että asuvalintana ovat ulkoiluhousut ja vaelluskengät. Minä tykkään. Ja huomenna on luvassa värikuulasotaa nuorten kanssa illan ratoksi. Oon nähnyt tyyppien esittelevän mustelmiaan jälkikäteen, saa nähdä, olenko vielä yhtenä kappaleena illan jälkeen...
Aprillipäivä on kyllä hyvä keksintö. Tosin mä en ikinä oo se juoniva osapuoli, vaan ihan täysin se, jota jallitetaan. Ja joka kerta menen lankaan. Sen lisäks, että mä olen helposti huvitettava, mä olen myös helposti jekutettava. Liian hyväuskoinen taidan olla.
Mutta onhan se hyvä, että yhtenä päivänä vuodessa saa olla rehellisen vahingoniloinen lähimmäisilleen (sillä onhan se iloista vilpittömintä ja aidointa), ja samalla muistaa kanssaeläjiä, yleensä ihan hyvällä tarkoituksella kuitenkin.
---
P.S. Olin tänään metsässä tarpomassa lumihangessa pari tuntia työajalla. Suunniteltiin myöhempää käyttöä varten jännittävää seikkailurataa risukon sekaan. Yleensä hyvän työpäivän merkki on lähtökohtaisesti se, että asuvalintana ovat ulkoiluhousut ja vaelluskengät. Minä tykkään. Ja huomenna on luvassa värikuulasotaa nuorten kanssa illan ratoksi. Oon nähnyt tyyppien esittelevän mustelmiaan jälkikäteen, saa nähdä, olenko vielä yhtenä kappaleena illan jälkeen...
29. maaliskuuta 2009
Miksi?
Seuraavia asioita olen miettinyt viime päivinä:
1. Miksi kaksisuuntaisen vetoketjun käyttäminen on mulle hankalaa? (Ostin uuden hienon kevättakin, mutta sen pukeminen näyttää olevan haasteellista. Luulin jo takin olevan rikki, mutta olinkin vain hölmö.)
2. Miksi junassa kahden pienen lapsen kanssa matkustava nuori äiti yritti saada lapsensa hiljaiseksi ehdottamalle alle kouluikäiselle tytölleen, että äiti ostaa tytölle ihkaoman lottorivin? (Eihän se tyttö edes tiennyt mikä on lotto.)
3. Miksi ns. "roiskeläppäpizza" aiheutti mikroaaltouunissa muovisen suojakuvun reunan sulamisen? Olikohan se pizza jotenkin myrkyllistä, tapahtuukohan mun ruoansulatuselimistölle kanssa samalla tavalla? (Ja miksi se on saanut tuollaisen nimen alkunperinkään?)
4. Miksi mun hyvää ehdotusta tekonurmijalkapallokentän hyödyntämisestä suurena rairuohoinstallaationa ei otettu todesta? (Näin jo sieluni silmin, kuinka isoihin pörröisiin ja keltaisiin tipuasuihin sonnustautuneet ihmiset käyskentelisivät viheriöllä palmusunnuntaina.) Terveisin 100 metrin päässä kyseisestä kentästä asuva.
5. Miksi yökerhojen bilebändien jäsenet ovat aina tietyn näköisiä? Vähän pullukoita, siili- tai lippatukkaisia noin kolmekymppisiä miehiä? (Eilen olin moista jälleen todistamassa Tampereella. Muistin taas, miksen tykkää käydä yökerhoissa.)
6. Miksi musta tuntuu, että oon taas tulossa flunssaan? (Ja miksi aina sanotaan, että "sitä on taas liikkeellä." Milloin ei olisi?)
7. Miksi mulla ei voi olla yhtä kauniit silmät kuin Audrey Tautou'lla? (Katsoin juuri Ensemble, c'est tout -leffan. Oli tosi hyvä, kuten kirjakin!)
8. Miksi polkupyörään ilman pumppaaminen on muka iso urakka? (Tiet olisivat jo kuivia pyöräkautta varten, mutta tyhjä eturengas on viholliseni.)
9. Miksi PMMP:n uusi levy Veden varassa ei ole vielä oikein vakuuttanut mua? (Toivottavasti livenä nähtynä taas parantavat asemiaan.)
10. Miksi teen ihan liikaa Facebookissa erilaisia persoonallisuustestejä? (Viime päivinä olen erilaisten tieteellisten testien mukaan saanut tietää olevani kuin Mahoney Poliisiopistosta, huumorintajuni on laatua vahingoniloinen ja luonteeni on kuin peili.) Toivottavasti ainakin se testitulos pitää paikkaansa, jonka mukaan kymmenen vuoden päästä elän unelmaani. Ihan varmasti.
1. Miksi kaksisuuntaisen vetoketjun käyttäminen on mulle hankalaa? (Ostin uuden hienon kevättakin, mutta sen pukeminen näyttää olevan haasteellista. Luulin jo takin olevan rikki, mutta olinkin vain hölmö.)
2. Miksi junassa kahden pienen lapsen kanssa matkustava nuori äiti yritti saada lapsensa hiljaiseksi ehdottamalle alle kouluikäiselle tytölleen, että äiti ostaa tytölle ihkaoman lottorivin? (Eihän se tyttö edes tiennyt mikä on lotto.)
3. Miksi ns. "roiskeläppäpizza" aiheutti mikroaaltouunissa muovisen suojakuvun reunan sulamisen? Olikohan se pizza jotenkin myrkyllistä, tapahtuukohan mun ruoansulatuselimistölle kanssa samalla tavalla? (Ja miksi se on saanut tuollaisen nimen alkunperinkään?)
4. Miksi mun hyvää ehdotusta tekonurmijalkapallokentän hyödyntämisestä suurena rairuohoinstallaationa ei otettu todesta? (Näin jo sieluni silmin, kuinka isoihin pörröisiin ja keltaisiin tipuasuihin sonnustautuneet ihmiset käyskentelisivät viheriöllä palmusunnuntaina.) Terveisin 100 metrin päässä kyseisestä kentästä asuva.
5. Miksi yökerhojen bilebändien jäsenet ovat aina tietyn näköisiä? Vähän pullukoita, siili- tai lippatukkaisia noin kolmekymppisiä miehiä? (Eilen olin moista jälleen todistamassa Tampereella. Muistin taas, miksen tykkää käydä yökerhoissa.)
6. Miksi musta tuntuu, että oon taas tulossa flunssaan? (Ja miksi aina sanotaan, että "sitä on taas liikkeellä." Milloin ei olisi?)
7. Miksi mulla ei voi olla yhtä kauniit silmät kuin Audrey Tautou'lla? (Katsoin juuri Ensemble, c'est tout -leffan. Oli tosi hyvä, kuten kirjakin!)
8. Miksi polkupyörään ilman pumppaaminen on muka iso urakka? (Tiet olisivat jo kuivia pyöräkautta varten, mutta tyhjä eturengas on viholliseni.)
9. Miksi PMMP:n uusi levy Veden varassa ei ole vielä oikein vakuuttanut mua? (Toivottavasti livenä nähtynä taas parantavat asemiaan.)
10. Miksi teen ihan liikaa Facebookissa erilaisia persoonallisuustestejä? (Viime päivinä olen erilaisten tieteellisten testien mukaan saanut tietää olevani kuin Mahoney Poliisiopistosta, huumorintajuni on laatua vahingoniloinen ja luonteeni on kuin peili.) Toivottavasti ainakin se testitulos pitää paikkaansa, jonka mukaan kymmenen vuoden päästä elän unelmaani. Ihan varmasti.
26. maaliskuuta 2009
Hyvää ja pahaa kiirettä
Kun vajaa vuosi sitten muutin takaisin kotikonnuille Hattula-cityyn, suurin pelkoni oli se, että mulla ei tule olemaan töiden ulkopuolella mitään muuta elämää. Liian helpostihan siinä voi käydä juuri niin. Työajat on mitä mielikuvituksellisempia, viikosta ei löydy kahta samanlaista työpäivää, eivätkä vapaaillat ole välttämättä tietyillä säännöllisillä paikoillansa.
Vaikka aikataulut tuottavatkin haastetta vähintäänkin riittävästi, tein päätöksen, että ihan oman mielenterveyden kannalta harrastukset on eri tärkeä asia viikkojeni sisällössä. Siispä ryhdyin syksyllä päämäärätietoisesti rakentamaan itselleni viikko-ohjelmaa.
Mitäs ruokaympyrän mukaisesti koottu harrastuspaletti sitten pitäisi sisällään? Jotain liikunnallista ja terveyttä ylläpitävää. Jotain luovaa ja taiteellista. Jotain sosiaalista. Eiks niin?
Helpointa oli lähteä etsimään liikuntaharrastuksia. Niissä ongelmana vaan on se, että jos keksin pienenkin tekosyyn olla menemättä, mähän jään kotiin mesettämään kavereiden kanssa ja syömään cheddarjuustoriisikakkuja. Yksinliikkujaksi musta ei ole, satunnaisia sunnuntaikävelyitä lukuunottamatta. Onneksi olen saanut profiloitua ittelleni tietyn kaverin eri liikuntamuotoihin. On uimakamu, lenkkikamu ja jumppakamu. Se, että saman viikon aikana harrastaisin noita kaikkia kolmea, on kyllä äärimmäisen harvinaista ja epärealistista. Ja mulla on aivan liian hyvä ruokahalu liikuntamäärääni nähden...
Syksyllä otin asiakseni myös alkaa harrastaa taas teatteria yli vuoden tauon jälkeen. Tungin itseni mukaan paikalliseen harrastajateatteriin. Esitystä pukkaa kuukauden päästä, eli tohina on päällä juuri nyt. Poppoo on ihan mukava, mutta käsikirjoitus melkoisen ontuva, ja ohjaajan metodit lievästi sanottuna aika yksipuolisia. Mutta paremman puutteessa oikein hyvä tämäkin. Se, jota teatterikärpänen joskus on purrut, ei kyllä parane itsekseen entiselleen.
Edellä mainittujen aktiviteettien heikkous on se, että ne kaikki aika lailla tapahtuvat tässä ihan kilometrin säteellä kodista.Oli pakko keksiä jotain Hämeenlinnassa sijaitsevaa. Mikään ei tee ihmiselle niin hyvää, kuin uudet piirit, joiden kanssa ei arkena ole missään tekemisissä. Jo monena vuonna oltuani viettämässä kesäistä päivää maan parhailla ilmaisfestivaaleilla, olin miettinyt kuinka vinhaa olisi olla mukana järkkäämässä kyseistä tapahtumaa. No, sopivien sattumusten kautta joulun alla saimme kaverini kanssa puhuttua itsemme mukaan Ämyrockin talkooryhmään. Muutamassa kuukaudessa se onkin noussu ihan mun lemppariajanvietteeksi.
Ihmiset joskus kysyy, miten mä ehdin tätä kaikkea. Taikasana on kalenteri. Kauhee ajatella, mutta mua ei olis olemassa ilman mun tarroilla päällystettyä kirjaani. Kuulostaa aika oravanpyörässä juoksemiselta, mutta toisaalta sellainen kiire, mikä on vapaaehtoista, on nautinnollista ja jopa rentouttavaa kiirettä.
Silti tällä hetkellä unelmoin päivästä, jolloin mulla ei olis mitään tekemistä. Voisin tuijottaa vaikka oven kahvaa koko päivän. Toisaalta joutilas ei osaa nauttia jouten olosta, ei ainakaan kauaa. Sen opetti mulle viime kevät Kreikassa...rajansa kaikella.
Mistäköhän mä löytäisin sen keskitien?
Vaikka aikataulut tuottavatkin haastetta vähintäänkin riittävästi, tein päätöksen, että ihan oman mielenterveyden kannalta harrastukset on eri tärkeä asia viikkojeni sisällössä. Siispä ryhdyin syksyllä päämäärätietoisesti rakentamaan itselleni viikko-ohjelmaa.
Mitäs ruokaympyrän mukaisesti koottu harrastuspaletti sitten pitäisi sisällään? Jotain liikunnallista ja terveyttä ylläpitävää. Jotain luovaa ja taiteellista. Jotain sosiaalista. Eiks niin?
Helpointa oli lähteä etsimään liikuntaharrastuksia. Niissä ongelmana vaan on se, että jos keksin pienenkin tekosyyn olla menemättä, mähän jään kotiin mesettämään kavereiden kanssa ja syömään cheddarjuustoriisikakkuja. Yksinliikkujaksi musta ei ole, satunnaisia sunnuntaikävelyitä lukuunottamatta. Onneksi olen saanut profiloitua ittelleni tietyn kaverin eri liikuntamuotoihin. On uimakamu, lenkkikamu ja jumppakamu. Se, että saman viikon aikana harrastaisin noita kaikkia kolmea, on kyllä äärimmäisen harvinaista ja epärealistista. Ja mulla on aivan liian hyvä ruokahalu liikuntamäärääni nähden...
Syksyllä otin asiakseni myös alkaa harrastaa taas teatteria yli vuoden tauon jälkeen. Tungin itseni mukaan paikalliseen harrastajateatteriin. Esitystä pukkaa kuukauden päästä, eli tohina on päällä juuri nyt. Poppoo on ihan mukava, mutta käsikirjoitus melkoisen ontuva, ja ohjaajan metodit lievästi sanottuna aika yksipuolisia. Mutta paremman puutteessa oikein hyvä tämäkin. Se, jota teatterikärpänen joskus on purrut, ei kyllä parane itsekseen entiselleen.
Edellä mainittujen aktiviteettien heikkous on se, että ne kaikki aika lailla tapahtuvat tässä ihan kilometrin säteellä kodista.Oli pakko keksiä jotain Hämeenlinnassa sijaitsevaa. Mikään ei tee ihmiselle niin hyvää, kuin uudet piirit, joiden kanssa ei arkena ole missään tekemisissä. Jo monena vuonna oltuani viettämässä kesäistä päivää maan parhailla ilmaisfestivaaleilla, olin miettinyt kuinka vinhaa olisi olla mukana järkkäämässä kyseistä tapahtumaa. No, sopivien sattumusten kautta joulun alla saimme kaverini kanssa puhuttua itsemme mukaan Ämyrockin talkooryhmään. Muutamassa kuukaudessa se onkin noussu ihan mun lemppariajanvietteeksi.
Ihmiset joskus kysyy, miten mä ehdin tätä kaikkea. Taikasana on kalenteri. Kauhee ajatella, mutta mua ei olis olemassa ilman mun tarroilla päällystettyä kirjaani. Kuulostaa aika oravanpyörässä juoksemiselta, mutta toisaalta sellainen kiire, mikä on vapaaehtoista, on nautinnollista ja jopa rentouttavaa kiirettä.
Silti tällä hetkellä unelmoin päivästä, jolloin mulla ei olis mitään tekemistä. Voisin tuijottaa vaikka oven kahvaa koko päivän. Toisaalta joutilas ei osaa nauttia jouten olosta, ei ainakaan kauaa. Sen opetti mulle viime kevät Kreikassa...rajansa kaikella.
Mistäköhän mä löytäisin sen keskitien?
22. maaliskuuta 2009
Puurot ja vellit sekaisin
Seuraavaksi lyhyt essee aiheesta "Miksi puuron syöminen on niin hieno osa elämää".
Puuron syöminen, ja ennen kaikkea valmistaminen on nopeaa ja halpaa. Varsinkin opiskeluaikana, kun rahat riittivät hyvin tarkkaan laskemalla ja vain juuri ja juuri (huomioon ottaen sen pakollisen "opiskelijaelämän viettämisen") todella halpaan ruokaan, puuro oli pop. Sitä söi joka aamu aamiaiseksi, ja välilllä vielä illallakin nälkäänsä. Hinta-laatusuhde on todellakin kohdallaan.
Nykyään puurossa hinnan sijasta korostuu sen vaivattomuus. Aika usein illalla olen laiska valmistamaan sen kummempaa ruokaa, tai käymään kaupassa ennen kuin ruokakaapit ovat aivan tyhjät. Kuulun silti vankasti siihen koulukuntaan, jonka mukaan lämpimiä ruokia tulee syödä päivässä ainakin kaksi kappaletta. Pelkkä leipä ei ole tämän laiskan kokin iltaruoka, puuro sen sijaan hyvinkin täyttää kriteerit. Myöskin jos on niin nälkäinen, ettei jaksa odottaa minkään yli viisi minuuttia kiehuvan/paistuvan valmistumista, puurossa on vastaus. Juuri tämän tien valitsin tänäänkin kiireisen päivän päätteeksi. Nykyään aamupuuro on vain kiireettömien viikonloppuaamujen luksusta. Nallepuuro + mansikat + Hämeen Sanomat = autuus.
Edellä mainittujen konkreettisten etujen lisäksi mulla on puuroon vahva tunneside. Kuinka monta kertaa kaveriporukalla jonkun kämpässä on siskonpedissä nukutun yön jälkeen keitetty yhdessä iso kattilallinen puuroa ja ryystetty kahvia pikkukrapuloissa? Tai festareilla valmistettu aamupuuroa trangialla, ja mietitty mistä saadaan suolaa puuroon, kun se kuitenkin näköjään unohtui kotiin. Kiertely muiden telttaryhmien luona tai grillikioskilla on tuottanut toivottavia tuloksia joka kerta.
Kaikkein parhaat puuroon liittyvät muistot tulevat tuntureilta ja metsien keskeltä. Kaikki eräleirit ja Lapin vaellukset, mitä ne olisivatkaan ilman joka-aamuisia puurohetkiä? Puolikohmeinen kömpiminen makuupussin uumenista, ja uninen räpeltäminen kattiloiden kanssa. Eväskuppi, jonka pohjalta mustikkakiisselin kera lusikoitu puuro maistuu taivaalliselta. Nokipannukahvia vielä kaveriksi, päivälle paras alku. Eikä edes haittaa, vaikka sataisi kaatamalla vettä. Vesi roiskii kupista puuroa suoraan nälkäisen ruokailijan rinnuksille, onneksi on sadetakki päällä.
Pienenä luin jostakin vanhan ajan aapisesta, että paistista tulee paksu niska ja puuron syömisestä pulloposket. Valitsen mielummin jälkimmäisen.
Puuron syöminen, ja ennen kaikkea valmistaminen on nopeaa ja halpaa. Varsinkin opiskeluaikana, kun rahat riittivät hyvin tarkkaan laskemalla ja vain juuri ja juuri (huomioon ottaen sen pakollisen "opiskelijaelämän viettämisen") todella halpaan ruokaan, puuro oli pop. Sitä söi joka aamu aamiaiseksi, ja välilllä vielä illallakin nälkäänsä. Hinta-laatusuhde on todellakin kohdallaan.
Nykyään puurossa hinnan sijasta korostuu sen vaivattomuus. Aika usein illalla olen laiska valmistamaan sen kummempaa ruokaa, tai käymään kaupassa ennen kuin ruokakaapit ovat aivan tyhjät. Kuulun silti vankasti siihen koulukuntaan, jonka mukaan lämpimiä ruokia tulee syödä päivässä ainakin kaksi kappaletta. Pelkkä leipä ei ole tämän laiskan kokin iltaruoka, puuro sen sijaan hyvinkin täyttää kriteerit. Myöskin jos on niin nälkäinen, ettei jaksa odottaa minkään yli viisi minuuttia kiehuvan/paistuvan valmistumista, puurossa on vastaus. Juuri tämän tien valitsin tänäänkin kiireisen päivän päätteeksi. Nykyään aamupuuro on vain kiireettömien viikonloppuaamujen luksusta. Nallepuuro + mansikat + Hämeen Sanomat = autuus.
Edellä mainittujen konkreettisten etujen lisäksi mulla on puuroon vahva tunneside. Kuinka monta kertaa kaveriporukalla jonkun kämpässä on siskonpedissä nukutun yön jälkeen keitetty yhdessä iso kattilallinen puuroa ja ryystetty kahvia pikkukrapuloissa? Tai festareilla valmistettu aamupuuroa trangialla, ja mietitty mistä saadaan suolaa puuroon, kun se kuitenkin näköjään unohtui kotiin. Kiertely muiden telttaryhmien luona tai grillikioskilla on tuottanut toivottavia tuloksia joka kerta.
Kaikkein parhaat puuroon liittyvät muistot tulevat tuntureilta ja metsien keskeltä. Kaikki eräleirit ja Lapin vaellukset, mitä ne olisivatkaan ilman joka-aamuisia puurohetkiä? Puolikohmeinen kömpiminen makuupussin uumenista, ja uninen räpeltäminen kattiloiden kanssa. Eväskuppi, jonka pohjalta mustikkakiisselin kera lusikoitu puuro maistuu taivaalliselta. Nokipannukahvia vielä kaveriksi, päivälle paras alku. Eikä edes haittaa, vaikka sataisi kaatamalla vettä. Vesi roiskii kupista puuroa suoraan nälkäisen ruokailijan rinnuksille, onneksi on sadetakki päällä.
Pienenä luin jostakin vanhan ajan aapisesta, että paistista tulee paksu niska ja puuron syömisestä pulloposket. Valitsen mielummin jälkimmäisen.
21. maaliskuuta 2009
Kevätpäiväntasaus
Se olo oli läsnä jo ennen kuin luin sen kalenterista. Kevät. Tänään päivä ja yö ovat olleet yhtä pitkiä, ja jo huomisaamuna tietää päivän olevan voitolla.
Joskus mietittiin kavereiden kanssa, mikä kellekin tekee kevään. Yhdelle se on kuiva asfaltti, toiselle se, kun tuuli tuoksuu erilaiselta. Mulle kevään ensimmäinen merkki on käsin kosketeltava asia. Se on lämmin puuseinä, johon aurinko on koko päivän paistanut. Talviaurinko nimittäin ei aiheuta samaa lämpöä, ei millään.
Tänään on ollut hyvä päivä. Kevättä rinnassa, ja mieli kevyt. Iloinen olo, ei oikein mistään erityisestä syystä.
(Paitsi yhestä erityisestä asiasta oon kyllä ylpee: tänään mä tajusin viimein, miten Guitar Heroa oikein pelataan. Ei mennyt tämäkään päivä hukkaan ei.)
Joskus mietittiin kavereiden kanssa, mikä kellekin tekee kevään. Yhdelle se on kuiva asfaltti, toiselle se, kun tuuli tuoksuu erilaiselta. Mulle kevään ensimmäinen merkki on käsin kosketeltava asia. Se on lämmin puuseinä, johon aurinko on koko päivän paistanut. Talviaurinko nimittäin ei aiheuta samaa lämpöä, ei millään.
Tänään on ollut hyvä päivä. Kevättä rinnassa, ja mieli kevyt. Iloinen olo, ei oikein mistään erityisestä syystä.
(Paitsi yhestä erityisestä asiasta oon kyllä ylpee: tänään mä tajusin viimein, miten Guitar Heroa oikein pelataan. Ei mennyt tämäkään päivä hukkaan ei.)
18. maaliskuuta 2009
Päässäni soivat äänet
Kävin tänään ihan jokapäiväisesti ruokaostoksilla. Asiassa ei pitänyt olla mitään tavallisesta poikkeavaa. Ostin mm. maitoa, leipää, banaaneja, fusillimakaroneja, sekä riisiä.
Jos olisin tiennyt, miten huonot seuraukset riisihyllyn äärellä vierailulla on, olisi jäänyt ostos tekemättä. Välittömästi, Uncle Ben's- ja Rainbow- merkkisten pakettien välistä hyppäsivät tietoisuuteeni Risellat, ja pääni valtasi hirveä renkutus vuosien takaa: SUOMEN SUOSITUIN RIISI ON RISELLA!
Se ei jättänyt mua rauhaan. Vielä tunnin, ja kahdenkin päästä se hallitsi mun mieltä. Ei edes auttanut, että kuuntelin vaikka mitä muuta musiikkia (jos kyseistä pätkää nyt voi "musiikiks" laskea). Hirveetä!
Mistä se johtuu, että aina kaikki kamalat lallatukset ja huonoimmat kesähitit jää päähän? Mä oon nykyään suojannu mieleni äänisaasteelta, ja lopettanut vallan radion kuuntelemisen. Kaikki musiikki, mitä nykyään kuuntelen, on peräisin joko Last FM -nettiradiosta, tai viime aikoina oikeastaan Spotifysta. Siellä saa kuunnella just sitä, mistä ite tykkää. Kyllä tutut ja uusin Rumba aina vinkkaa, mitä seuraavaksi kannattaa metsästää.
Tietyissä piireissä oon kai tosi tietämätön, kun en oo kuullut jonkun aallonharjabändin läpikulunutta hittiä, mutta se on mun mielestä verrattavissa siihen, etten telkkaria omistamattomana ole voinut seurailla jonkun uusimman Big Brotherin juonenkäänteitä. Eli oon omassa rajatussa mediamaailmassani ihan tyytyväinen, ja säästyn ehkä jonkun verran tämän päivän risella-lauluilta.
Vanhat mainospätkät ne ei silti kuole, ne on ikävällä tavalla ikivihreitä. Siksi kai jäi Risellat hyllyyn, ostin Rainbow'ta.
PS. Näin jälkikäteen, kun kyseinen renkutus ei enää vaivaa, löysin täydellisen pääntyhjennysbiisin: Riston uudelta levyltä kappale nimeltä "Onko paha uni jo päättynyt?"
Jos olisin tiennyt, miten huonot seuraukset riisihyllyn äärellä vierailulla on, olisi jäänyt ostos tekemättä. Välittömästi, Uncle Ben's- ja Rainbow- merkkisten pakettien välistä hyppäsivät tietoisuuteeni Risellat, ja pääni valtasi hirveä renkutus vuosien takaa: SUOMEN SUOSITUIN RIISI ON RISELLA!
Se ei jättänyt mua rauhaan. Vielä tunnin, ja kahdenkin päästä se hallitsi mun mieltä. Ei edes auttanut, että kuuntelin vaikka mitä muuta musiikkia (jos kyseistä pätkää nyt voi "musiikiks" laskea). Hirveetä!
Mistä se johtuu, että aina kaikki kamalat lallatukset ja huonoimmat kesähitit jää päähän? Mä oon nykyään suojannu mieleni äänisaasteelta, ja lopettanut vallan radion kuuntelemisen. Kaikki musiikki, mitä nykyään kuuntelen, on peräisin joko Last FM -nettiradiosta, tai viime aikoina oikeastaan Spotifysta. Siellä saa kuunnella just sitä, mistä ite tykkää. Kyllä tutut ja uusin Rumba aina vinkkaa, mitä seuraavaksi kannattaa metsästää.
Tietyissä piireissä oon kai tosi tietämätön, kun en oo kuullut jonkun aallonharjabändin läpikulunutta hittiä, mutta se on mun mielestä verrattavissa siihen, etten telkkaria omistamattomana ole voinut seurailla jonkun uusimman Big Brotherin juonenkäänteitä. Eli oon omassa rajatussa mediamaailmassani ihan tyytyväinen, ja säästyn ehkä jonkun verran tämän päivän risella-lauluilta.
Vanhat mainospätkät ne ei silti kuole, ne on ikävällä tavalla ikivihreitä. Siksi kai jäi Risellat hyllyyn, ostin Rainbow'ta.
PS. Näin jälkikäteen, kun kyseinen renkutus ei enää vaivaa, löysin täydellisen pääntyhjennysbiisin: Riston uudelta levyltä kappale nimeltä "Onko paha uni jo päättynyt?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
