Hyvää ja pahaa kiirettä

Kun vajaa vuosi sitten muutin takaisin kotikonnuille Hattula-cityyn, suurin pelkoni oli se, että mulla ei tule olemaan töiden ulkopuolella mitään muuta elämää. Liian helpostihan siinä voi käydä juuri niin. Työajat on mitä mielikuvituksellisempia, viikosta ei löydy kahta samanlaista työpäivää, eivätkä vapaaillat ole välttämättä tietyillä säännöllisillä paikoillansa.

Vaikka aikataulut tuottavatkin haastetta vähintäänkin riittävästi, tein päätöksen, että ihan oman mielenterveyden kannalta harrastukset on eri tärkeä asia viikkojeni sisällössä. Siispä ryhdyin syksyllä päämäärätietoisesti rakentamaan itselleni viikko-ohjelmaa.

Mitäs ruokaympyrän mukaisesti koottu harrastuspaletti sitten pitäisi sisällään? Jotain liikunnallista ja terveyttä ylläpitävää. Jotain luovaa ja taiteellista. Jotain sosiaalista. Eiks niin?

Helpointa oli lähteä etsimään liikuntaharrastuksia. Niissä ongelmana vaan on se, että jos keksin pienenkin tekosyyn olla menemättä, mähän jään kotiin mesettämään kavereiden kanssa ja syömään cheddarjuustoriisikakkuja. Yksinliikkujaksi musta ei ole, satunnaisia sunnuntaikävelyitä lukuunottamatta. Onneksi olen saanut profiloitua ittelleni tietyn kaverin eri liikuntamuotoihin. On uimakamu, lenkkikamu ja jumppakamu. Se, että saman viikon aikana harrastaisin noita kaikkia kolmea, on kyllä äärimmäisen harvinaista ja epärealistista. Ja mulla on aivan liian hyvä ruokahalu liikuntamäärääni nähden...

Syksyllä otin asiakseni myös alkaa harrastaa taas teatteria yli vuoden tauon jälkeen. Tungin itseni mukaan paikalliseen harrastajateatteriin. Esitystä pukkaa kuukauden päästä, eli tohina on päällä juuri nyt. Poppoo on ihan mukava, mutta käsikirjoitus melkoisen ontuva, ja ohjaajan metodit lievästi sanottuna aika yksipuolisia. Mutta paremman puutteessa oikein hyvä tämäkin. Se, jota teatterikärpänen joskus on purrut, ei kyllä parane itsekseen entiselleen.

Edellä mainittujen aktiviteettien heikkous on se, että ne kaikki aika lailla tapahtuvat tässä ihan kilometrin säteellä kodista.Oli pakko keksiä jotain Hämeenlinnassa sijaitsevaa. Mikään ei tee ihmiselle niin hyvää, kuin uudet piirit, joiden kanssa ei arkena ole missään tekemisissä. Jo monena vuonna oltuani viettämässä kesäistä päivää maan parhailla ilmaisfestivaaleilla, olin miettinyt kuinka vinhaa olisi olla mukana järkkäämässä kyseistä tapahtumaa. No, sopivien sattumusten kautta joulun alla saimme kaverini kanssa puhuttua itsemme mukaan Ämyrockin talkooryhmään. Muutamassa kuukaudessa se onkin noussu ihan mun lemppariajanvietteeksi.

Ihmiset joskus kysyy, miten mä ehdin tätä kaikkea. Taikasana on kalenteri. Kauhee ajatella, mutta mua ei olis olemassa ilman mun tarroilla päällystettyä kirjaani. Kuulostaa aika oravanpyörässä juoksemiselta, mutta toisaalta sellainen kiire, mikä on vapaaehtoista, on nautinnollista ja jopa rentouttavaa kiirettä.

Silti tällä hetkellä unelmoin päivästä, jolloin mulla ei olis mitään tekemistä. Voisin tuijottaa vaikka oven kahvaa koko päivän. Toisaalta joutilas ei osaa nauttia jouten olosta, ei ainakaan kauaa. Sen opetti mulle viime kevät Kreikassa...rajansa kaikella.

Mistäköhän mä löytäisin sen keskitien?