Nahkpall 80 ja Ystäväni Etelä-Saimaa

Niitä on hirveän paljon erilaisia. Eri värisiä, hauskoja ja asenteellisia. Erityyppisillä kiinnitysmekanismeilla varustettuja. Yksi asia niille usein kuitenkin on yhteistä. Ne hukkuvat liian helposti, varsinkin ne omat suosikit. Sitten pelkäät menettäväsi muutkin, ja säilöt niitä kaapissa jossakin purkissa, sen sijaan että kantaisit niitä ylpeästi laukussasi tai takissasi. Pinssejä ja rintanappeja.

Mun kaikkien aikojen rakkaimmat rintanappini olen molemmat saanut Mikkelissä ollessani ystävältäni Lyydiltä, joka oli ne kirppikseltä hankkinut. Toisessa oli kuva nuoresta Heikki Harmasta (luultavasti jonkin kiihkeän fanin omakätisesti tekemä ja jossain pinssikoneella painama) aivan rikollisen kamalassa takatukassaan. Itsehän en ole sen suurempi kyseisen artistin ihailija, mutta rintanappi oli mulle mitä tärkein. Ulkomailla ihmiset ovat kyselleet, onko kuvassa joku tämän hetken suosituin rock-stara tai näyttelijä.

Toisessa oli retrohenkinen piirroshahmoinen tyttö ja poika, ja alla luki "Ystäväni Etelä-Saimaa". (Ehkä jokin 70-luvulla ilmestynyt paikallislehti?) Siihen pinssiin kiteytyy jotenkin ne kolme vuotta, jotka asuin Mikkelissä. Aurinkoa ja kavereita, hassuja hetkiä.

Ja mitä tapahtui kummallekin arvoesineelle? Ystäväni Etelä-Saimaa hylkäsi minut jo pari vuotta sitten, kun kerran kotiin päästyäni huomasin kauhukseni sen puuttuvan. Vihreään auringon haalentamaan laukkuun oli jäänyt vain tummempi pyörylä muistoksi. Hector heitti hyvästit Kreikassa, muistaakseni Ateenassa. Kenties rintanappi on jatkanut elämäänsä jonkun muodikkaan kreikkalaisteinin asusteissa?

Se rintanapeissa parasta onkin, että ne kiertävät omistajalta toiselle. Joku muu saa iloa samasta esineestä minun jälkeeni. Ainakin itse, jos löydän kadulta vastaavanlaisen aarteen, nappaan sen ilman muuta mukaani. Tietysti on myös niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hyvän päälle, ja laittavat aarteita roskiin. Se on suoranainen synti.

Etsin juuri rojukopasta edellisten muuttojen (noin kolmen) jäljiltä edelleen kääreissä olevasta pussukasta jotakin, ja törmäsin suurta jälleennäkemisen riemua kokien yhteen aarteistani, jonka luulin jo hukanneeni. Nahkpall 80! Tallinnasta joltakin ankealta satama-alueen torimyyjältä (viittaan satama-alueeseen, en myyjään, tai vaikka molempiin) pikkuhiluilla ostamani iloinen jalkapallopinssi. Ihanaa! Ja heti mieleen palaa kyseinen päivä, kirkas alkusyksyn aurinko, ja vireystasoltaan matalapaineinen risteilyseurueemme.



Jotain asioita ei mitata rahassa, niin se vaan on.