Viime aikoina (skarppasin muuten ton termin kanssa, huomaan käyttäväni tässä yhteydessä usein vahingossa muotoa 'lähi aikoina') on tullut taas istuttua melko paljon junassa. Se on aina jotenkin vähän sosiaalisesti haastava tilanne. Varsinkin yksin ruuhkassa matkustaessa. Jos sitä nyt yksinmatkustamiseksi voi kutsua.
Kuumottavin paikka joutua istumaan on kahden vastakkain olevan penkkiparin käytävänpuoleisella penkillä. Ei oikein voi katsoa kummaltakaan puolelta ikkunasta ulos luontevasti katsomatta muita matkustajia. Suoraan eteensä ei voi katsoa, koska siinä möllöttää joku, jonka polvet on suunnilleen murskannu omat polveni. Ja voi sentään, kirja useimmissa tapauksissa unohtui tietty kotiin. Siispä tuijotus kohti kattoa tai hätäjarrua on edessä. Ja onhan seuraavasta pysähtymispaikasta kertova taulukin tosi jännä asia pidemmän päälle seurata. Ja junan nopeuden seuraaminenkin. Ajatella.
Demi-lehdessä (ammattikirjallisuuttani) oli juttu siitä, miten voi olla tosi cool, vaikka olisi jossain yksin. Voi näyttää itsevarmalta, salaperäiseltä ja kiinnostavalta, ja siemailla kahvia tai lukea intellektuellisti vaikka kirjaa (tai edellä mainittua lehteä). Mä en tiedä, mistä se johtuu, mutta mä en osaa tätä taitoa. Ihmiset on sanonu mulle monesti, että mä näytän yksin ollessani (varsinkin joukkoliikenteessä) tosi vihaselta ja tiukkikselta. Tai sitten mulla on hirveän tietoinen olo omasta olemisestani.
Aamulla kyllä treenasin tätä cooliutta ostamalla kahvia ja sämpylän Helsingin rautatieaseman kahvilassa. Kirjakin oli siinä tyylikkäästi (Erlend Loen ikimahtava Supernaiivi) älykkösymbolina. Mutta tietysti mä sit sotkin koko ajan kirjan sivuja, on niin vaikee syödä ja kääntää sivuja samaan aikaan. Ei Demissä ollu ohjetta tällaseen!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti